Taiteellisen ajattelun metsästys

Aloin ajatella intohimoa.

Aloin pohtia motiiveja mistä käsin toimin ja mitkä asiat tuottavat kokemuksen, jota voisin sanoa intohimoksi. Intohimon ajattelu kytkeytyy tilanteeseen, jossa juuri nyt olen: ymmärsin yhtäkkiä, aika rajusti ja syvällisesti, että intohimoinen suhde asioiden tekemiseen on oikeastaan kadonnut. Silti minussa on intohimoa. Tunnistan sen kyllä. Se katosi viimeistään silloin, kun mieli romahti (vuonna 2018), lopetin taiteen tekemisen ja aloitin traumaterapian. Olin sen kysymyksen edessä, että voinko tehdä enää taidetta, kun se kerta tekee minulle niin pahaa. Kysyin ja pohdin sitä traumaterapiassa ja oikeastaan koko korona-aika oli sen miettimistä – kun ei oikeasti ollut mahdollista tehdä teoksia. Yritin ratkaista ongelmaa kokeilemalla opiskelua, uuden alan opiskelua. Se oli ihan tosi kiinnostavaa, mutta en vaan syttynyt sille. Koko korona-ajan oikeastaan kipuilin sen kanssa, että mitä haluaisin tehdä ja mille oikeasti sytyn. Korona-aikaa leimasi oikeastaan lamaannus ja sen tiedon peittely, etten tiedä mitä haluan. Siksi sitä nyt mietin, koska nyt alan aavistella mitä haluaisin tehdä. Ja että miten ehkä haluaisin tehdä. Saan itseni kiinni siitä, että inspiroidun dialogisuudesta, asioiden yhdessäajattelemisesta ja toisin olemisen mahdollistamisesta. Minun piti ajatella sitä, että mikä noissa minua vetää puoleensa.

Ja yksi ajatus alkoi kajahdella minussa.

Ajatus, johon itseasiassa on intohimoinen suhde ja joka myös saattaisi olla yksi avain siihen, että miten tuottaa toisin olemista. Aloin ajatella ”taiteellista tietoa” ja ”taiteellista ajattelua.”

Sillä taiteellisessa ajattelussa saattaa olla jotain sellaista, jolla voisin johdatella paitsi itseäni, niin muita toisin olemisen ja – ajattelun lähteille.

Muistan yhden tilaisuuden (vuonna 2011), jossa kansanedustajia ja elinkeinoelämän edustajia kokoontuivat pohtimaan arktisen alueen kohtaloa, että miten suhtautua arktiseen junarataan, miten reagoida globaaliin muutokseen, jossa suunta etelä-pohjoinen on siirtymässä itä-länsi-akselille (ja jonka vuoksi Jäämeren ympärivuotinen avoinna oleminen onkin hyvä juttu, koska sitten se tavaraliikenne saadaan kulkemaan idästä länteen!) jne. Ehdotin silloin, että voisiko olla mahdollista ajatella tulevaisuuden ajattelun reunaehtoja tarkastelemalla niitä maailmankuvallisia ajatusmalleja, joita eri vaihtoehdot ehkä sattumalta saattavatkin sisältää, ettei uusien linjausten mukana tule mukaan vanhaa ajattelutapaa. Ja ehdotin taidetta ja taiteellisia työpajoja, joissa asiaa voisi tarkastella. Koska olin ainoa taiteilija paikalla, sain vastaukseksi:”tuo nyt on tuollaista ideologiaa ja yläpilveä.” En jankannut asiasta sen enempään, mutta muistijäljen se jätti siitä, että taiteelle juhlapuheissa annetaan merkityksiä, vallalle itselleen sopivia merkityksiä, mutta todelliseksi keskustelukumppaniksi sitä ei vaan hyväksytä.

Nyt tämä taiteellisen ajattelun ajattelu tulee taas esiin, siis minulle. Se on asia, joka oikeasti on minua kiinnostanut, mutta en ole uskaltanut ja osannut kytkeä sitä mihinkään kontekstiin tai nähnyt sitä mitä se konkreettisesti voisi olla. Ehkä sitä on vaan yksinkertaisesti ajatellut, että taiteellinen ajattelu pelastaa ehkä minun elämäni, mutta muun maailman pelastajaksi siitä ei ole. Mutta nyt minun seurattava tätä aavistusta – oikeasti ensimmäisen kerran.

Nyt haluan ajatella taiteellista ajattelua.

Ja haluan ajatella sitä nimenomaan siksi, että siinä uinuu potentiaaleja, jotka koko ajan sivuutetaan. Sama intuitio sanoo nyt, että ei taiteellinen ajattelu ole muuta ajattelua kummempaa: se joko toimii tai se ei toimi, se joko tuottaa uutta ajattelua ja uusia avauksia tai sitten se ei tuota. Mutta tuo sama mahdollisuuksien avaruus on millä tahansa muullakin ajattelulla. Kyse on vaan erilaisista tiedoista, joita pitää tuottaa, jotta sen todellisuutta generoiva luonne voisi paljastua, tulla esiin ja sen potentiaali tulee kysytyksi. Kaikki ajattelu on täten samanarvoista ja sattumalla on iso rooli ajattelun toimivuuden kannalta: kun harjaantunut mieli elää maailmassa, niin se tekee havaintoja sen tiedon varassa, jota hänellä kulloisessakin hetkessä on. Taiteellinen ajattelu on myös orientaatio kohdata sitä sotkua, jota todellisuudeksi kutsutaan.

Ja missä tämä ajattelu ja mahdollinen toisin oleminen tapahtuu? No siellä maailmassa, jossa itse eläminen tapahtuu, siellä tilanteissa ja situaatioissa, siellä ihmisten ja kaikkien mahdollisten toiseuksien keskuudessa!

Ihminen on jatkuvasti kehkeytyvä ja kehittyvä, vain hetkellisiä ja paikallisia esilletulon tapoja. Tämä ihmisen potentiaali perustuu siihen, että sillä ei ole toteutettavanaan mitään tiettyä maailmankuvaa, eettistä tai ideologista mallia. Ihminen ilmiönä ei rajaudu minkään mallin mukaiseksi, vaan on alati kehittyvä ja muuntuva entiteetti. Vanha tarina kertoo, että kun Jumala antoi eläimille ominaisuuksia, ne loppuivat juuri ihmisen ollessa vuorossa – ja ihminen sai tässä jaossa tulen. Hän sai siis käyttöönsä teknologian, jolla tehdä itseään jonkinlaiseksi, omanlaisekseen, muusta luomakunnasta eroavaksi.

Ihminen on siis oikeastaan vaillinainen eläin.

Hän muotoutuu kaikesta siitä mitä hän kohtaa ja mitä vähitellen oppii myös muokkaamaan. Vaikka tämä itsemuokkaus alkaa jo lapsesta lähtien, niin silti toisto on ja pysyy lähtemättömästi homo sapiensin keinona rakentua joksikin. Ihminen omaa ne keinovalikoimat, joilla hän itselleen ja muille piirtyy esiin, jonkinlaisena, sellaisena kuin on. Ja ne keinovalikoimat ovat kuin verkosto, jossa eri komponentit kytkeytyvät erilaisin, toistetuin tavoin. Ei siis ole politiikkaa tai perhettä, rakkautta ja ajattelua erikseen, vaan ne asuttavat samaa verkostoa.

Ja siellä verkostossa asumme, sitä meidän pitäisi osata käyttää ja kehittää. Ja tarvittaessa toistaa toisin, tehdä toisin eli oppia ja kehittyä.

Tämä verkostomaisuus korostuu nykypäivänä.

Kyky käyttää verkoston elementtejä on elämäntaito, jota pitäisi opettaa.

Osallisuuden kokemus on erityisen tärkeää maailmassa, jota leimaavat elämäntarinoiden sirpalemaisuus. Me opimme pelkäämään, koska suuret tarinat ovat kuolleet. Yhteisöllisyys ei rakennu enää vihollisuuksien varaan, vaan väkivalta voi purkautu missä tahansa, milloin tahansa, ihan oman yhteisön sisälläkin. Rakenne tuottaa pelkoa ja halua takertua elämisen käytänteisiin, joita on ennalta opittu ja jota nyt pelon vuoksi halutaan väkisin toisintaa.  Innerarity sanoo, että ”pelko heikoille joutumisesta näyttää korvanneen entisaikoina vallinneen innon murtautua ulos menneisyyden otteesta.” Yhtäkkiä se onkin yhteiskunta, joka on hauras ja se muuttuukin Ulrich Beckin termein ”riskiyhteiskunnaksi” (Innerarity). Tämä hauraus on sitä, että epävarmuudet liittyvät suoraan yksilöiden elämiin ja kohtaloihin ja tartumme tapoihin, jotka eivät vastaa tarpeitamme:

”Elämänkaaret ovat yhä kaaottisempia ja sirpalemaisempia, huolestuttavien tapahtumien vaivaamia: on maastamuuttoa, perheiden hajoamista, ammattitaidon heikkenemistä, työttömyyttä, haavoittuvutta, yksinäisyyttä, ja niin edelleen. Lisäksi taloutta hallitsee kilpailun horjumaton laki, kokonaisia teollisuudenaloja katoaa, solidaarisuus näyttää haututuvan partikulaarisuuksien alle, sosiaaliset siteet heikkenevät, ja yhtä suuremman ihmismäärän kohtaloksi lankeaa köyhyys ja syrjäytyminen.”

Taiteellinen ajattelu voisi olla avuksi. Miksi? Koska taiteilijalle tyypillistä on yhdistellä ja sommitella aisti-, kokemus-, sekä mielikuva- ja käsitetietoa. Taiteilija yhdistää, kokeilee ja valitsee, luo synteesejä erilaisista materiaaleista.

Jaana Erkkilä-Hill kuvailee taiteellista ajattelua näin: ”Taiteilijan ajattelu ei synny tyhjästä, vaan koetusta, aistitusta, havaitusta maailmasta, luetuista teksteistä, nähdystä taiteesta, kohtaamisista lajitoverien ja toisten lajien edustajien kanssa.”

Koska minulle on tutuin teatteri, koitan ajatella omaa taiteellista ajattelua. Esitys on jo lähtökohtaisesti moniaineinen, se on kudos, monesta materiaalista rakennettu aistimussommitelma.

Näyttämöllä on kyky sisällyttää ilmaisukeinoihinsa ja näin edelleen osaksi itseään käytännöllisesti katsoen mikä tahansa sinänsä itsenäinen (esteettinen) ilmaisukeino tai mediamuoto. Ja koska näyttämöllä on tällainen ”ominaisuus” ts. ”ominaisuuksien poissaolo”, se tekee näyttämöstä materiaaliselta olemukseltaan heterogeenisen. Ja tässä ympäristössä toimin yhdessä muiden kanssa. Ja tätä ympäristöä meidän tulee luoda, sitä tulee ikään kuin käyttää, jotta se muotoutuu jonkinlaiseksi.

Teoksen tekeminen on avoin prosessi, eivätkä mitkään ennakkoehdot sido sitä, vaan pyrkimyksenä on ennakoimaton ja avoin prosessi.

Avaan ajatusta näyttelijän näkökulmasta, mutta tämä on sovellettavissa kenen tahansa teoksen tekemiseen osallistuvan orientaatioksi – näyttelijän kautta asiaa on helpoin avata ja sitä kautta avautuu kiehtova yhteys todellisuuteen. Näyttämön voi nimittäin ajatella metaforaksi maailmasta, jota asutamme ja näyttelijä on kuka tahansa meistä, joka sitten yrittää luoda oman näköistä elämää muiden seassa ja osallisuuden tasosta riippuen muiden kanssa.

Mutta näyttelijä.

Näyttelemisen tapa ei voi olla lukittu yhteen tapaan ja tyyliin, vaan sen on elettävä kulloisenkin tilanteen mukaan. Näyttelijä on siitä erityinen materiaali, että se pystyy muuttumaan: näyttelemisen tavan tulee muuttua aina kulloinkin mukana kannettavan materiaalin mukaiseksi – ja näyttelijän materiaaleja ovat mm. oma keho, tavat olla kehossaan, tavat näytellä, esineet, käsitteet eli vain mielikuvitus ja teokseen ajattellut sisällöt rajaavat  niitä materiaaleja, joita näyttelijä voi käyttää. Näyttelijää voi tarkastella bricolage-käsitteen kautta. Bricolage on ranskalaisen strukturalistisen antropologin ja semiootikon Claude Lévi-Straussin käsite, jolle ei ole hyvää suomennosta. Sanakirjamääritelmän mukaan se tarkoittaa askartelua. Bricolage on ”konkreettisen elementin tiedettä”. Se on erilaista kuin pitkälle systemaattisesti kehitetty insinööritieteellinen tapa suhtautua tuotantoon. Verratessaan bricoleurin/bricoleusen ajattelua insinöörin ajatteluun Lévi-Strauss on todennut, että jälkimmäiselle on tyypillistä se, että uuden luomisella pyritään ylittämään olemassa olevat rajoitukset – pyritään tekemään jotain, mitä ei vielä ole olemassakaan. Insinöörimäinen ajattelu on tyypillistä teolliselle toimintakulttuurille ja se on ominaista kulttuurille, joka haluaa säilöä itsensä, museoida ja kuolettaa itseään, vähitellen ja varmasti. Näiden ajattelun vuorovaikutus voisi olla tärkein asia, sillä molempia malleja tarvitaan! Lévi-Strauss painottaa, että bricolagea ja teollista tuottamista ei voida pitää evoluution eri asteina, vaan että ne ovat erilaisia ajattelutapoja, jotka eivät voi korvata toisiaan ja jotka eivät ole täysin toisiaan poissulkevia. Kysymys on pikemminkin elämänasenteesta ja erilaisesta orientaatiosta, näiden kahden välisestä vuorovaikutuksesta, kuin täysin erilaisesta luovuudesta.

Kun näyttelijä ilmestyy näyttämölle, hänen on mahdollista osallistua sen näyttämön rakentumiseen. Hänen on mahdollista sommitella sinne tuotuja aineksia, joita hän myös itse sinne koko ajan tarjoaa ja joiden kautta vuorovaikutus muiden ainesten välillä on mahdollista. Tämä vuorovaikutus elementtien välillä on se mitä kautta teos alkaa piirtymään esiin – ympäristö alkaa rakentua. Näyttelijässä konkretisoituu koko ajan ihmisen kaksinainen luonne: hän sekä on objekti, että näkee muut objekteina (toiseuksina). Hän on sekä katsoja, että katsottu, hän on se jota kosketaan, mutta myös se joka koskettaa.

Kun näyttelijä luo näyttämöä, maailmaa, hän tekee sen toimintana. Hän ajattelee jotain, hän ruumillistaa jotain, hän sommittelee asioita ja sommittaa myös itseään. Asiat paljastuvat vähitellen, prosessissa ja nimenomaan tekojen/aktien kautta.

Timo Klemola kuvaa prosessia kauniisti:

”Ihminen ei voi tietää mikä hän on, ennen kuin hän on tehnyt itsensä toimintansa ja harjoittelun kautta.” (Timo Klemola, Taidon filosofia)

Me ihmiset tarvitsemme tuon kokeilevan ja etsivän dialogin. Radikaalin kasvatuksen teoriat osaltaan tukevat tätä ihmiskäsitystä. Typistetysti sanoen: osallisuutta tuottava dialogisuus auttaa lapsia käsittelemään todellisuutta, joka avautuu eteemme entistä kaoottisempana. Osallisuus mahdollistaa omien tarpeiden sanoittamisen turvallisessa ympäristössä. Lapset tarvitsevat dialogia, johon myös aikuinen on osallisena, ei vain tarkkailijana. Tarvitsemme vuorovaikutusta, joka edellyttää toiseuden hyväksymistä ja sen autonomian tunnustamista.

Lisäksi filosofi Innerarity pohtiessaan vieraanvaraisuuden etiikkaa toteaa: meidän tulee oppia vuorovaikutusta toiseuden kanssa ja että tämä autonominen toiseus voi myös kyseenalaistaa omat tietomme ja olla muunlaisia, kuin mitä itse sen toisen haluaisimme olevan. Kun me uskaltaisimme olla edellyttämättä toisen toimivan oletusteni pohjalta, ei erilaisuus näyttäytyisikään kipuna, vaan erilaisuuden juhlana – mitä moninaisemmin me kohtaamme toisiamme, sen luotettavammaksi maailmaa muuttuisi ja kehittyisimme yhteisönä kohti uusia päämääriä.

Siksi meidän tulisi sallia erilaisuudet, jotta vuorovaikutustilanteissa esiin tulevat eri näkökulmat ja näkemykset loisivat parhaimman mahdollisen näyn ja näkemyksen, jotta se ei ole vain yhden vallitsevan hegemonian mukaista ajattelua, jossa sille vieras ajatus tulee hylätyksi tai se oikeammin ”kimpoaa ulos oikeassaolevien luoman kuplan pintaan osuessaan.” Tarvitsemme sitä pehmeää pintaa, joka osaa ottaa uutta ainesta osakseen ja luoda uusia synteesejä.

Tarvitaan siis uutta praxista!

Aikoinaan loin teoriaa teatteriesityksen harjoittelusta.

Loin siis teoriaa siitä, että millaisin lähtökohdin taiteen tekemisen käytäntöä voisi jäsentää omasta viisaustraditiosta käsin. Olin pitkään kärsinyt siitä, että teatterin praxis ei noudattanut mitään ajattelua, vaan se praxis oli määrittynyt eräänlaiseksi tapakäytännöksi – teemme näin, kun näin se on totuttu tekemään. Tämä leimasi koko Teatterikorkeakoulussa opiskelemista, sillä siellä ei oikein ollut tilaa teatterin ajattelemiselle – ellei se noudattanut totuttuja ajatuspolkuja.

Oli siis  lupa ajatella sitä, mitä jo on ajateltu.

Suhde traditioon oli passiivinen, etäinen ja museoiva. Tradition kunnioittaminen oli tradition säilömistä. Minä taas koin, että paras suhde traditioon on siitä inspiroituminen! Minä olen kuitenkin velkaa juuri sille traditiolle, joka on luonut tilaa taiteen tekemiselle. Olen sille velkaa ja haluaisin kunnioittaa sitä tehden sitten oman osuuteni ts. tehdä taidetta ajatellen koko ajan taiteen ennakkoehtoja. Eräs filosofia määrittelee suhteen traditioon käänteiseksi – siis, että oikeastaan me nyt elävät olemmekin edeltävien isiä ja äitejä, vanhempia, sillä vanhempi on ihminen, jonka voi olettaa tietävän enemmän. Me siis tiedämme asioita, joita edeltävät sukupolvet eivät vielä tehneet. Mutta edeltävä sukupolvi loi edellytyksiä sille, että uutta ajattelua voi kehkeytyä – he loivat sen, minkä sen hetkisen tiedon varassa osasivat!

Halusin murtaa kyseenalaistamattomina opetetut ennakkoehdot.

Halusin ajatella harjoittelua, sillä mikään ei olisi muutosta, ellei se olisi muutosta perusasioissa.

Tämä ajattelu on muhinut minussa nyt 15 vuotta.

Tiedän siis omasta kokemuksesta sen, että uuden ajattelun käytäntöön saattaminen on raskasta ja se on vaikeaa. Mutta haluan myös ajatella niin, että nyt aika on toinen ja sille silloiselle haaveilulle on nyt sijaa.

Taiteen tekemisen yhteydessä toimintakulttuuri, joka sallisi myös omien oletettujen ja ensisijaisten asiantuntijuuksien yli kurottamisen, on helppoa nähdä merkityksellisenä strategiana. Se ei ole ”vain” moninaisuutta sallivaa, vaan se on merkityksellistä siksi, että paitsi koko yhteisön luovuus tulee esiin, niin se antaa tilaa kokonaisvaltaiselle taiteilijuudelle ts. ihmisyydelle. Tämä kokonaisvaltaisuus tuo mieleen Antonio Gramscin hellimän ajatuksen orgaanisesta ja laaja-alaisesta intellektuaalisuudesta. Hänen mukaansa uusien intellektuellin tehtävä ei enää ole kaunopuheisuus, tunteiden ja intohimojen hetkellinen purkaminen, vaan osallistuminen aktiivisesti käytännön elämään sen rakentajina, organisaattoreina ja ”herkeämättöminä vakuuttelijoina.” Näin ollen kehkeytyisi katsomus, jossa maailma sananmukaisesti käsitetään eli pää yhdistetään käteen ja intellektuaalisen taidot tekniseen – siis uusi praxis.

Tavoitteena on tietenkin, ei sen enempää tai vähempää, kestävä tulevaisuus. Sillä tulevaisuus ei vain tapahdu, vaan sitä pitää aktiivisesti MYÖS tehdä!

Utopiani / haaveeni on ajatuspaja, joka luo ajattelua, jota puuttuu.

Haaveilen hiljaa ajattelutavasta tai pedagogiasta, jota voisi nyt kutsua vaikka ”kestävän kehityksen pedagogiaksi”, jota ajatella ja mahdollisesti konseptoida eri tahoille tarjottavaksi.  Ajattelua, jonka konteksti on se todellisuus, jossa asioita oikeasti tapahtuu ts. niiden asioiden ajattelu, jotka tuottavat todellisuutta ja jossa me ihmiset elämme, siis ihan se raaka todellisuus, jossa asiat sitten konkretisoituvat!