Taas mietin taiteellisen ajattelun lähtökohtia ja sitä kontekstia, maailmaa, jossa nyt olemme.
Laskeva ja eri tavoin määrittelyihinsä kiinni jäävä ajattelu on yksi asia, jota on syytä tarkastella. Ja tietenkin on: se miten ajattelemme ja miten omaan tietoon suhtautuu, se on jatkuvan kysymisen kohta. Taiteellinen ajattelu, kuten myös esim. filosofia, voivat olla uuden kuvittelun alueita, joissa se ajattelu, joka on johdatellut tähän, voikin saada uutta ainesta itseensä liitettäväkseen.
Koko ajan on lupa ajatella ja haaveilla sitä mitä ei ole vielä ajateltu.
Siksi:
Irti laskevasta ajattelusta
”Uudenlainen käsitys tiedosta johdattaisi meidät uuteen suuntaan ja valaisisi meitä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Sellainen käsitys, jossa ymmärrystä eivät ohjaisi vain hierarkiat, indeksit ja mitattavuus, vaan myös ennakoimattomuus ja sisäisyys, eli asiat, jotka liittyvät mittaamattomaan.”
– Minna Salami (Aistien viisaus)
Suomihan on laskevan ajattelun mallimaa. Me olemme insinööritieteen ihanneyhteiskunta. Me laskemme ja kalkyloimme, meidät lasketaan jopa maailman onnellisimmaksi kansaksi. Ja vaikka olemme onnellisimpia, niin silti me kulutamme niin paljon, että jos kaikki kuluttaisivat yhtä paljon, tarvittaisiin 3.8 maapalloa, jos kaikki olisivat niin kuin me suomalaiset. Olemme onnellisimpia, mutta syömme ruokkivaa kättä. Tässä yhtälössä ei kaikki tunnu täsmäävän.
Me suomalaiset emme eroa yhtään länsimaisesta ajatteluperinteestä, jossa maailmaa koko ajan lohkotaan dikotomioihin jonkin asian jäädessä aina taka-alalle, jopa unohduksiin. Tämä lohkova ajattelu kadottaa ison osan ihmisen potentiaalista. Koulussa me opimme häpeämään omia tunteita ja kehollisia aavistuksia, koska se nyt ei vaan ole sopivaa esim. haluta välillä seisoa pulpetin vieressä ja venytellä, koska eihän siitä nyt mitään tule, jos kaikki seisoisivat. Ruumiillisten kokemusten kieltäminen lähtee jo ihan sieltä ala-asteelta.
Kun kehon kokemukset kielletään tai jotkut niistä sukupuolitetaan kuuluvaksi vain tytöille, me opimme lapsena, että jotain outoa niissä aistimuksissa on. Me opimme luokittelemaan ne vähempiarvoisiksi, joksikin, joilla ei itse elämän kanssa ole mitään tekemistä. Kun kehon kokemuksen lohkotaan ulos, ikään kuin siiloutamme itsemme vähitellen ja silloin eri osatekijät meissä eivät kommunikoi keskenään. Sitähän se siiloutuminen on: ihmisen erilaiset herkkyydet, signaalit, ajatukset, intuitiot, ne rakentuvat erilleen ilman, että ne kunnolla olisivat vuoropuhelussa. Meihin rakentuu jakolinjoja, jotka poissulkevat tietyt asiat ja toiset asiat saavat olla esillä. Täten dikotominen maailmankuva rakentuu meihin ja ero luontoon ja kulttuuriin, ero mielen ja kehon, miehen ja naisen, inhimillisen ja ei-inhimillisen väleille tulee todeksi.
Laskeva ajattelu on yksinkertaistavaa ajattelua.
Me tarvitsemme kyllä laskevaa ajattelua, sen tarve on ilmeinen. Se on ajattelua, joka tekee asioita, joka rakentaa ja luo, se on ajattelua, joka tutkii ja ottaa selvää. Ongelmahan ei ole kuin siinä, että se on vain puoliajattelua, että se poissulkee niin paljon hiljaista ja epäselvää, monimutkaista ja uudistavaa ajattelua. Laskeva ajattelu haluaa hirvittävästi suojella saavutuksiaan! Mutta kun tätä yksinkertaistavaa ajattelua sitten sovelletaan muihin ihmisiin eli siihen, miten me kohtaamme toisiamme – se vain tuottaa välineellistävää ja kategorisoivaa ajattelua. Ja tämä kategorisoiva ajattelu aika huonosti vastaa todellisuutta: toinen ihminen, kun omaa aina oman erityisyyden, toinen ihminen omaa aina oman ”kaaospotentiaalinsa” eli toista ihmistä ei vaan voi ottaa kokonaan haltuun, vaan toinen pitäisi kohdata sitoutuneesti juuri sellaisena arvaamattomuus-outous-kimppuna, kuin hän on.
Minä olen itse ollut oikein paraatiesimerkki siitä, että miten kyvyttömyyteni kohdata toisen ”kaaospotentiaali” likimain tuhosi kaikki ihmissuhteeni. Tai ei ne tuhoutuneen, minä en vaan osannut luoda niitä! Toisen läsnäolo esittyi itselle aina epävarmana, epäselvänä, toinen on aina potentiaalinen yllätys, kuin lapsi, jonka käytöstä ei voi koskaan ennakoida. Toisessa ihmisessä pelottaa juuri se toispuoleisuus. Minun kykyni määritellä tätä ihmistä kokonaan on puutteellinen, halu varmuuteen ajaa pakkomielteen lailla minua kehittämään yhä parempia käsitteitä, yhä parempia metaforia, joilla toisin sen ihmisen ymmärrykseni piiriin.
Aikoinaan oikein kieltäytdyin vuorovaikutuksesta, tietoisesti ja osin erehdyksessä. Yritin hallita kehoani. Yritin vaikuttaa siihen mitä se ”ulos antaa”, millaista viestiä, millaista olemista. Emootio ja sen hallinta oli hyvin tärkeää, jos haluasi manipuloida sitä mielikuvaa, jonka itsestään haluaa itselle ja toisille antaa.
Yksinkertaistava tapa suhtautua todellisuuteen vaikuttaa myös tapaamme kohdata toisia ihmisiä. Se vahvistaa esineellistävää, kategorisoivaa taipumusta kaikkeen elämän aikana kohdattavaan. Samalla se heikentää ihmisten autenttista dialogista kohtaamista. Tämä näkyy yhteiskunnassa niin, että monille on tullut vaikeaksi pysähtyä ja olla läsnä ihmisten kohtaamisissa. Maailman tarkasteleminen toisen ihmisen silmin ei saa tällöin riittävästi sijaa arjessa. Oman elämän arkiset kytkökset ympäröivään todellisuuteen himmentyvät.
Mutta kehoon palaaminen, kehon arvokkaaksi tunnustaminen on yksi avain, jolla elämisen suuntaa saataisiin muutettua. Kehollisuuden kautta ihmiset kohtaavat toisensa ja muutokset tässä suhteessa ovat muutoksia maailmasuhteessa. Elämän kokonaisvaltaisuus piirtyy vähitellen esiin kunnioittavassa ja sitoutuvassa vuorovaikutuksessa.
0 kommenttia