Hän asettuu kehoonsa,
mieskehoonsa,
hän asettuu siihen niin ihailtavan täydellisesti,
mitään kysymättä,
mitään sen suhteen ajattelematta.
Hän asettuu siihen siksi,
että se on hänelle valmiiksi annettu.
Hän ei ole joutunut kysymään kehoonsa asettumisen ehtoja,
hän on tullut kutsutuksi siihen jo syntymässään.
En tarkkaan tiedä,
että kirjoitanko tätä hänelle,
joka tuhosi erään turvallisen tilan,
jonne olin kutsuttuna
ja jota yritin itse myös osallisena luoda.
En tiedä kirjoitanko tätä nyt sille vanhalle minulle,
mies-minulle,
joka ei olisi uskaltanut astua tähän erääseen,
erityiseen,
hetkellisesti luotuun turvalliseen tilaan.
Sillä on ollut sellainen mies-minä,
joka ei olisi uskaltanut tuoda itseään turvalliseen tilaan,
vaan se minä olisi asettunut juuri niin kuin tämä eräs mies,
joka asettuu kehoonsa,
ottaa vastaan kaikki ne hänelle tarjotut etuoikeudet,
mutta astuu koko ajan taakse mitä tulee yhteisen tilan luomiseen,
osallistuu vain taka-askeleiden takaa,
osallistuu vain niiltä osin,
niiden asioiden,
niiden ihmisten sanomisiin,
joista ajattelee hyötyvänsä.
Turvallinen tila ei kestä välineellistävää suhdetta toisiin ihmisiin.
Kun tämä mies loukkaantuu,
kun se tottumus,
johon hän on kasvanut,
kun ne automaattisesti mieskeholle suodut etuoikeudet asetetaankin toisen katseen alaisiksi,
kun totuttu tarjouma,
johon on aina voinut tarttua,
kun tämä maailman lihassa oleva mies-tarjouma kyseenalaistetaan,
kun tämä maskuliinisuuden lihaan takoma tapa,
ruumiillinen maneeri,
kun sen tarjouman mieli ja oikeutus kysytään,
mies loukkaantuu.
Kun tulee kysytyksi,
että onko miehen pakko tarttua siihen minkä maailman liha hänelle automaattisesti tarjoaa,
kun tulee kysytyksi,
että olisiko mahdollista tehdä uusia tarjoumia,
joihin tarttua
ja jotka eivät edellytä sitä mieskehoa,
maskuliinisuuden jatkuvaan performanssia,
kun tätä kudosta tarkastellaan,
mies suuttuu.
Hän loukkaantuu.
Ja sitten mies tekee tunteestaan monumentin.
Mies tekee siitä uskonnon,
jota kaikkien pitäisi palvoa,
rukoilla,
olla onnellisia siitä,
että mies tuo kerrankin tunteensa esiin!
Mutta minä en osaa polvistua tämän monumentin edessä.
Minä ainoastaan tukehdun,
tulen siirretyksi sivuun siitä maailmasta,
jossa luulin olleeni osallisena.
JA KUN SANON ”MIES”,
viittaan vain mieheen,
joka tapahtui yhdessä erityisessä tilanteessa,
en siis sano ”kaikki miehet.”
Koska ”not-all-men.”
Minä haluaisin sanoa tälle miehelle,
joka ilmestyi esiin eräässä tilanteessa,
jossa mies voi ilmaantua monin eri tavoin,
en ole ulkona tästä tilanteesta,
vaan loin tilannetta,
jossa mies tuli esiin tietyllä tavalla.
Tämä ”mies” saattaa toisessa yhteydessä tulla esiin toisella tavalla.
Mutta nyt hän tuli esiin tavalla,
joka aiheuttaa tämän tarpeeni kirjoittaa auki se kokemus,
joka minulle syntyy hänestä,
miehestä.
Ja edelleenkään en ole varma,
että kirjoitanko tätä hänelle
vai kirjoitanko tätä sittenkin
sille miehelle,
joka minuun on painautunut,
joka lihani etuoikeudeksi on muodostunut
ja jonka ohjaamana olen asettunut
suhteessa muihin,
suhteessa itseen.
Minä kirjoitan tälle miehelle,
joka jälkikäteen kertoo asioita,
joita kertoo pidäteltyään
ja paettuaan aktuaalista tilannetta,
juuri sitä tilannetta,
jossa oppiminen olisi voinut tapahtua.
Minä sanon:
Minä kuulen sinun loukkaantuneen kehosi,
kuulen sinun loukkaantuneet sanasi,
jotka sinä tarjoat nyt meidän kaikkien koettavaksi.
Mutta nyt sinä toimit kuten Mies tekee:
hän tekee omasta kokemuksestaan monumentin,
ottaa ilmatilan hallintaansa,
vie minulta ilman,
jota minä tarvitsen hengittääkseni.
Minun turvallinen tilani murskaantuu.
Kyllä:
turvallinen tila voi hajota myös jälkikäteen.
Niin kuin se murskaantui laajassa tietovuodossa,
Suomessa,
kun terapiassa käyneiden ihmisten tiedot,
heidän tarinansa,
varastettiin
ja ne vuodettiin internettiin.
Minun tarinani,
minun koko elämäni traumat,
pelot ja kauhut,
liioitellut kokemukset,
mustan mieleni rakentamat helvetit,
ne ovat jonkun luettavissa,
ilman kontekstia,
osoittaen vain minuun.
Se tila,
joka minuun oli terapiassa syntynyt,
jota kannoin mukanani,
se hajosi yhden rikollisen toimesta.
Nyt minun turvallinen tilani,
joka viikon aikana syntyi Oslossa,
se hajosi.
Sinä hajotit sen.
Näin minä koen tämän jälkikäteen esille tuodun kaunasi.
Minä todella arvostaisin,
jos nämä eleet,
poissulkemiset,
nämä sukupuolitetut väkivallan mikrogestiikat paljastettaisiin,
että ne tuotaisiin esiin niissä tilanteissa,
niiden ihmisten kesken,
jotka olivat osallisina niissä nopeissa hetkissä,
joista kokemuksesi ovat nousseet esiin.
Me emme opi nyt tästä mitään.
Me näemme vain monumentin,
jonka sinä rakennat eteemme.
Ja sinä vaadit meitä katsomaan rakentamaasi.
Tai jos emme katso,
sinä rakennat tästäkin todisteen itsesi puolesta,
sen puolesta,
että sinua vihataan,
että miestä vihataan,
että mies halutaan poissulkea.
Että miestä ei ole.
Että mies tuleekin kieltää,
hänet tuleekin siivota pois maailmasta,
jonnekin marginaaliin ja kellariin.
Älä rakenna tuota enempää.
Älä rakenna.
Tule mieluummin muiden yhteyteen.
Meidän on opittava.
Meidän on käytävä nämä vaikeat keskustelut,
elettävä yhdessä läpi vaikeat kokemukset,
joita syntyy tilanteissa,
joissa maailman meihin opettamat tavat ja tottumukset,
kaikki vanhat ja uupuneet valtarakenteet paljastuvat
ja kyseenalaistuvat,
kun me näemme moninaisemman mahdollisuuden,
meidän on silloin tartuttava toimeen.
Meidän on luovuttava siitä huumaavasta selkeydestä
ja vallasta,
siis sinun,
meidän,
siis miesten
ja miestenkaltaisten,
joiden etuoikeutena on ollut astua suoraan sisään valtaan sitä kunnolla edes ymmärtämättä.
Me emme ole ainoita täällä,
meidän ympärillämme on koko ihmisavaruus,
kaikki eliölajit,
kaikki tänne maailmaan eri tavoin asettuneet toiseudet,
elävät
ja ei-elävät.
Me kaikki tarvitsemme nämä hiertymät,
nämä kipeät hidastukset,
joiden kautta voimme tarkastella sitä mikä kipua tuottaa.
Nämä hiertymät ovat ajan tarjoamia hidastuksia,
likimain pysäytyskuvia,
tarkennuksia,
lähikuvia.
Katsokaamme niitä,
lempeällä ankaruudella,
rakkaudellisella raivolla,
myötätuntoisesti,
myötätuntoisesti.
Myötätuntoisesti.
Koska samaa ilmaa hengitetään,
samaa maailmaa jaamme,
samaa vettä juomme,
samassa vedessä kylvemme.
Ja kun ei ole vain pelkästään ”yksi vesi”,
vaan on yksi maailma,
vain yksi ja sama.
On vain tämä saatanan työmaa,
jonne olemme tiemme löytäneet,
jonne olemme saapuneet.
Ja vittu: täällä me olemme!!
0 kommenttia