En olekaan kirjoittanut pitkään aikaan.
Ollut mielessä kaikenlaista.
Kaikenlaista mikä ei ole sanoittunut.
Kaikenlaista sameaa, mutta hähmäistä.
Mutta tätä.
Mikään ei valmistanut minua tähän.
Missään terapiakirjallisuudessa ei varoitettu tästä.
Yksikään terapeutti ei puhunut tästä.
On nimittäin niin, että ihminen on kompleksinen olento.
Olemme monin eri tavoin kytkeytyneet maailmaan,
todellisuuteen,
ilmiöihin,
Asioihin.
Eikä riitä se,
että kytkeydymme ulkopuoliseen,
jos mitään ulkopuolta nyt edes on.
Me muodostumme vuorovaikutuksessa myös sisäisen autonomiamme puitteissa,
tämän sisäisen itsesäätelyjärjestelmämme puitteissa,
joka meidät muodostaa,
joka rajattaa meidät muista konteksteista,
asioiden mittaamattomuudesta,
jonkinlaisina,
jonkinlaiseen senhetkiseen järjestykseen asettuneena.
Tämän autonomisen järjestelmän vuorovaikutussuhteita on mahdoton selvittää yksityiskohtaisesti,
selkeään syys-seuraus-suhteeseen kirjoitettavaksi tarinaksi.
Kun jokin asia muuttuu, kehittyy, se voi vaikuttaa odotetusti tai se voi vaikuttaa odottamattomasti.
Mitä tahansa voi ilmaantua,
jotain mitä ei voi suoraan johtaa tiedetyistä itsessä olevista elementeistä.
Kun jalkapalloilijasta sanotaan,
esitetään väite,
että hänestä tulisi parempi pelaaja,
jos hän vain saisi oikean jalan pallokosketuksen kuntoon,
ollaan jo sumeilla vesillä.
Sillä muuttamalla oikean jalan pallokosketusta ”paremmaksi”
voidaankin tehdä pelaajasta huonompi pelaaja.
Sillä pelaajan hyvyys,
oma erityisyys,
on voinut kietoutua juuri tähän oikeaan jalkaan ja sen tapaan ottaa kontakti palloon.
Poistamalla oikean jalan tapa ottaa pallo haltuun,
saatetaan samalla muuttaa jotain mitä ei kukaan osannut ottaa huomioon.
Pelaajaa olisi tarkasteltava siinä pelin kontekstissa,
tarkkailta ja kuunneltava sitä miten pelaaja ilmenee juuri siinä yhteydessä.
Ja se ”miten” hän ilmenee,
on enemmän kuin oikean jalan kontakti,
enemmän kuin eri tavoin mitattu ja laskettu optimaalinen kontakti,
joka on saatu tulokseksi toisessa kontekstissa,
toisilla lähtökohdilla,
ei juuri siihen kyseessä olevan pelaajan kontekstiin sovitettuna,
havaittuna ja ymmärrettynä.
Kun minä terapoin itsestäni pois traumoja,
kun paljastui ADHD,
kun vähitellen tuli esille niitä keinoja,
joilla trauma on minussa työstynyt
ja millä keinoin ADHD on pysynyt hallussa,
oletin ainoastaan pahan olon ja alati esiin kehittyvän tuskan katoavan.
Oletin ongelmien katoavan.
Oletin itsevihan ja itsekurituksen katoavan.
Oletin oman tahdon ilmaantuvan,
kun vain lopetan ajattelemasta sitä mitä oletan muiden minulta haluavan,
miten oletan muiden toivovan minulta ja kun lopetan valtuuttamasta itseäni muilta,
kun en enää hae valtuutusta muiden katseista.
Oletin oman halun ja oman voiman ilmaantuvan siihen tyhjään tilaan,
siihen tilaan,
joka syntyy oletusteni kadotessa,
tottumusten ja traumamaneerien sulaessa pois.
Mutta ei.
Se olinkin minä,
joka katosin.
Missä vaiheessa hyppäsin pois itsestäni ja tulin esiin tällaisena?
En enää tunnista itseäni.
Se en ole enää minä,
joka tässä kirjoittaa tai ajattelee.
Mitä tapahtui?
Kun minä vien itseltäni pois ne tavat,
joilla olen tietämättäni,
lapsuudestani lähtien ratkaissut ADHD:n ja trauman,
ne väärässä paikassa olemisen kokemukset,
virheellisen lapsen kokemukset,
poistankin samalla lukemattoman määrän muita asioita,
niitä joiksi olen itseni tottunut nimeämään ja kokemaan,
jotka ovat rakentuneet traumojen päälle,
niiden vuoksi,
itseltäni paossa ja peläten.
Sillä jollakin tavoilla sitä on pitänyt selviytyä,
itsensä rakentaa,
itsensä rakentua.
Ja nyt,
yhtäkkiä,
en osaa ajatella.
Yhtäkkiä en tiedä mitä voisin ajatella.
Yhtäkkiä en tiedä mikä minua kiinnostaa, mikä viettelee, mitä haluan, mitä toivon, mitä voisin tehdä, miten tekisin, mitä, miten, miksi, missä ja kuka?
Ei minua tällaisesta varoitettu.
Minulle luvattiin minä,
sain jonkun muun.
Kenet minä sain?
Kuka se on,
joka astui tilalleni?
0 kommenttia