Teatterinjohtaja Jussi Sorjanen (Teater Viirus) kirjoitti sosiaaliseen mediaan ja haastoi iltapäivälehdistöä seuraavin sanoin:
”MAKE THEATRE ILTAPÄIVÄLEHTI AGAIN
Kulttuuri- ja taidejournalismin suurin ongelma on, että se rajautuu pelkästään päivälehtien kulttuuriosastoille, alan julkaisuihin ja muihin vastaaviin yhteyksiin.
Tämä edesauttaa taiteen kuplautumista, elitisoitumista ja eriytymistä muusta todellisuudesta sekä julkisesta keskustelusta. Se heikentää sitä potentiaalia, joka taiteella ja kulttuurilla osana yhteiskuntaa tai jopa sen yhtenä peruspilarina, on.
Ennen kirjoitettiin myös iltapäivälehtiin, sitten tuli dataistuminen ja tajuttiin ettei kukaan lue.
MUTTA nro 1! Ottakaa itsellenne haaste ja yrittäkää uudestaan! Kirjoittakaa enemmän, uteliaammin, skandaalinkäryisemmin, paremmin, huonommin, syvällisesti, pinnallisesti, väärinymmärtäen, analyyttisemmin kuin ennen! Kirjoittakaa ihan miten tahansa mutta kirjoittakaa!
MUTTA nro 2! Onko teattereilla tarjota teille mitään mistä kirjoittaa? En tiedä! On! Ehkä! Se on tietysti meidän vikamme, jos näin ei ole. Haluammeko olla osana muutakin keskustelua kuin kulttuurikeskustelua? Haluammeko olla osa yhteiskuntaa? Vai haluammeko hääriä sen reunamilla jonkinlaisena Sosiaali- ja terveysministeriön luksushaarakonttorina, joka auttaa ihmisiä jaksamaan todellisessa, aikuisten maailmassa? Kas siinäpä pulma!”
Minäpä tässä nyt ihan kostoksi ja inspiraationa vien Jussin haasteen ihan toiseen suuntaan. Tai ei toiseen suuntaan, vaan vien haasteen myös heille, jotka ovat osa tätä vyyhtiä, ryvästä, josta Jussin esiintuoma ongelma nousee esiin.
Sillä.
Myös teatterilaiset voisivat haastaa itsensä. Joka kerta, kun teatterialan ihminen hokee julkisuudessa, että ”miksei teatterin merkitystä ymmärretä – me kyllä ymmärrämme sen merkityksen”, hän sementoi omaa asemaansa norsunluutornin korkeuksissa. Tämä teatterin mahdollinen ”merkitys” ei avaudu ihmisille siten, että heille hoetaan merkityksellisyyttä tai pahimmissa tapauksissa järjestetään yleisökasvatusta, jossa sitten tätä merkityksellisyyttä oikein hierotaan vapaaehtoisten naamalle – ”tää on vittu Tsehovia, tää on saatana klassikko!” Eikä sitä avaa uhriutuminen, jossa politiikkojen haluttomuutta rahoittaa taidetta arvostellaan jyrkin sanakääntein – sitä saa toki arvostella, mutta soisi perusteiden olevan kunnossa. On aivan kuin teatteri olisi kadottanut elävän suhteen todellisuuden kanssa ja se tarjoaa teoksia, jotka toisintuvat samoin ehdoin Hangosta Utsjoelle. Eikö muka ole outoa, että teatteri on tuotteistanut itsensä niin tehokkaasti, että se on samanlaiseksi tunnistettava joka puolella maailmaa? Kuin McDonalds kerrassaan – samaa tuotetta riippumatta ollaanko Venäjällä vai Alaskassa vai Perttelissä! Hienosti on tuotteistettu ja teatterissa se on tapahtunut vielä ihan ilman mitään keskusjohtoa ja erityistä kontrollia – sisäistetty hegemonia rulettaa! Tämä erityisen hämmentävää taidelajissa, jota ei lähtökohtaisesti sido mikään ennakkoehto, vaan esityksen on mahdollista ottaa osaksi itseään ihan mitä tahansa!
Kyse ei minun mielestä ole vain siitä, että millaisia teoksia tehdään, vaan että millaista ”kuluttajuutta” teatterit ovat ihan itse tuottamassa. Jos teatterit itse haluavat korostaa omaa rooliaan kulutuksen kohteena, jos he itse asettavat itsensä ”tuotteeksi” minkä tahansa muun tuotteen rinnalle, niin silloin ei ole ihme, että teatteria myös tuotteena tarkastellaan. Teatteri asettaa itsensä samaan käyttöyhteyteen esim. urheilun, ravinnon ja television kanssa. Se millaiseen käyttöyhteyteen teatteri asetetaan nyt, se ohentaa sitä merkitysavaruutta, joka teatterin kohdalla olisi mahdollista saavuttaa. Ja se merkitysavaruus on laajempi kuin ”arjen unohtaminen” tai ”taide on yhteiskunnan peili.” Teatteri on ihan oikeasti paska väline, se ei toimi edes poliittisena viestinviejänä, vaikka sitäkin funktiota sille tarjoillaan – sen viesti on aina auttamattoman epäselvä, jotta siitä olisi poliittiseksi toimijaksi. Muistan kerran professori Paavolaisen teatterihistorian luennolla kohahduttaneen sanomalla, että ”kyllä te voitte ajatella teatterin olevan polittiinen toimija ja että se vaikuttaa maailmaan – näytöt vain puuttuvat.” Ja ne muutamat esimerkit, joita nostetaan esiin teatterin mahdista, eivät ole muuta kuin esimerkkejä siitä, että joissain tilanteissa se jolla on ollut valta, on sen hetkellisesti teatterille antanut – esitys on otettu ainoastaan välineeksi poliittisessa valtapelissä, mutta kun peli on ohi, valta elää enää mystiseksi muuttuneissa tarinoissa (esim. Lapualaisooppera meillä Suomessa, hohhoijaa). Mutta teatterilla itsellään ei sitä valtaa ollut, eikä sitä sillä tule koskaan olemaankaan.
Tietenkin taidetta voi tarkastella poliittisena asiana, mutta Luhmannin sanoin se silloin viedään ja sitä tarkastellaan silloin ”eri funktiojärjestelmän puitteissa.”
Oikeastaan minun tekisi mieli sanoa, että taiteella ei edes ole mitään omaa substanssia, vaan se paljastaa substansseja. Se paljastaa asioiden silleen olemisia, mutta taide itsessään ei ole minkään asian esilläolo. Mutta en sano tuota, jätän se ainoastaan ärsyttäväksi vihjeeksi jostain ajatuksesta, joka ehkä on tuloillaan…..
Mutta teatterilaisille haluan esittää myös haasteen: menkää ulos ja kuunnelkaa, menkää ylös ja aistikaa, että minkälaista teatteria juuri siinä yhteydessä voisi tulla esiin. Kehittäkää kontekstierityisiä käytänteitä ja teosajattelua, älkääkä pakottako teatteria esiin tietynlaisena oletuksena ja odotettuna! Teatteri löytää tiensä kahvipöytäkeskusteluun eli osaksi ihmisten elämää alkamalla identifioida itsensä taas taiteeksi – ja näyttämällä ihmisille jotain muuta kuin heidät itsensä.
0 kommenttia