Jokaisena hetkenä katoan,
olen paossa.
Minusta tulee esiin sanoja, joita tilanne vaatii.
Sanat tulevat suustani,
mutta ne eivät ole minun sanojani.
Minä en käytä niitä sanoja.
Ne ovat reaktioita, opittuja maneereja, joita kehoni on aikojen saatossa havainnut käytettävän erilaisissa tilanteissa.
Minä en tunnista edes tilanteita.
Se on aina joku muu minussa, joka tunnistuksen tekee.
Minä en reagoi, vaan todistan.
Todistan reaktiota, joka tapahtuu minussa.
Todistan sitä,
että joku ensin tunnistaa tilanteen
ja sitten jostain syntyvät sanotuksi tulevat sanat
ja ne sanat tulevat sanotuksi.
Avaan suuni kuin sanoakseni.
Ja avaamisen jälkeen,
sanomisen eleen jälkeen,
ne sanat tulevat.
Sanomisen eleeni on tyhjä ja sanat ilmaantuvat millisekunnin kuluttua,
tuskin havaittavan viiveen jälkeen.
Mutta se viive on siellä.
Minä en sano niitä sanoja,
vaan ne tulevat esiin tyhjän eleen jälkeen.
Maailma on kuin vieras talo.
Vieras talo tarjoaa puitteet.
Tunnistan vieraan talon sisältävän elementtejä, joiden kautta talo tarjoutuu käytettäväkseni. Tunnistan ovien ja laatikostojen kahvat, tunnistan huonekalut ja niiden funktion. Tunnista vessan, saunan, eteisen, tunnistan katkaisimen, jolla valon saa huoneeseen ja jolla myös pimeys saapuu, on ja off, päälle ja pois. Talo on runsas. Kaikki yksityiskohdat ovat saatavillani, ne tarjoutuvat käyttööni, käytettäväkseni.
Silti hapuilen.
Yksityiskohtien väliset etäisyydet ovat vieraat.
Kauha onkin alemmassa laatikossa.
Tiskikoneen pesuaine onkin vasemman puoleisessa kaapissa.
Kaikki näyttää tutulta, mutta jokainen asia on aavistuksen verran eri paikassa. Mikään ei siis ole oikeassa paikassa. Kaikki on siis vierasta. Kaikki on siis outoa. Mikään ei siis ole siellä missä pitäisi, jossa niiden olen tottunut olevan. Yhtäkkiä puuron keittäminen on massiiviinen operaatio, sillä on opittava puuronkeitto uudestaan. Sillä puuronkeitto tässä talossa on selkeästi ihan erilaista, kuin se on omassa kodissani. Eron ei tarvitse olla kuin millimetri. Pienikin ero tarkoittaa, että se hella on eri, erilainen, se on selkeästi toinen ja toisenlainen. Se on kerrassaan ihan joku muu. Ja puuron valmistaminen on kokonaisuus, joka rakentuu monista elementeistä, monista toisiaan seuraavista teoista. Puuron valmistaminen on aina erilainen ja yksityiskohtien muistaminen on työlästä. Koska se pitää opiskella alusta asti uudestaan. Juuri mikään siinä ei pysy samana. Korkeintaan se kesto hiutaleesta puuroksi on sama tai edes suurinpiirtein samaksi tunnistettava – sen kypsyyden voi tunnustella kauhalla sekoittaen.
Koko ajan on tekemällä tehtävä itsensä näkyväksi.
Ei pelkästään muille,
vaan myös itselle.
Että olisi näkyvä itselle.
Että olisi olemassa se joku,
joka itsensä kulloisenakin hetkenä tunnistaa,
joka jonkinlaisena rajautuu,
joksikin,
jonkinlaiseksi,
minunkaltaiseksi minuksi.
On uuvuttavaa keksiä itsensä joka hetki uudestaan.
Ja uuvuttavinta on joka kerta epäonnistua siinä.
Pääsen lähelle,
mutta sitten katoan,
joku muu minussa ottaa tilani,
hallitsee tilanteen,
ei koskaan minä.
Jos se olisi minä,
joka sanoisi ne sanat,
minä paljastuisin,
ryntäisin esiin varjoista, piiloista ja kellareista.
Minä ilmoittaisin sanoillani,
että ”minä olen tässä.”
Mutta en sanojani sano.
Vitun carpe diem ilman sitä joka siihen tarttuu.
Näin kaikki ne pelot,
jotka minä olen,
näin ne opettivat,
näin ne pakottavat,
minut olemaan aina muualla.
0 kommenttia