Opin lapsena 70- ja 80-luvulla, että on olemassa ihmisiä, joita on syytä pelätä. Opin, että on olemassa syitä sille, että miksi joku ihminen on vaarallinen ja miksi joiltain ihmisiltä on syytä suojautua. Kun Perttelin kovin jätkä käveli vastaan kaupan parkkiksella, niin tietenkin väistin häntä. Kun huutava känniläinen huitoo ilmaa edessään, niin ei ole syytä mennä häntä kohti, vaan loin vaihtoehtoisen reitin. Kun romani tuli kaupassa samalle hyllylle, niin tietenkin tarkistin, että ovatko rahani tallessa. Kaikki tämä oli ihan normaalia ympäristön tarkastelua ja siihen reagoimista. Ja Neuvostoliitosta ei edes puhuttu, koska isäni isän sanoin ”kun kerran on ryssän tavannut, ei sitä toiste ole syytä tavata.” ”Ainakaan ilman asetta”, lisäsin lauseen perään jo aika nuorena, sillä tajusin sen kontekstin, josta käsin pappa ”ryssästä” puhui. Neuvostoliittolaiset olivat jotain ihan todella pahaa, jonka käsittämättömästä yhteiskunnasta sai kuulla iltauutisissa – miten totaalisen vieras ja paha se Neuvostoliitto olikaan!
En ikinä ajatellut, että kyse olisi rasismista. Olin tietenkin kuullut rasismista ja Etelä-Afrikan apartheid oli 80-luvun uutisista tuttu ilmiö – mutta eihän meillä Suomessa sentään ole sellaista!
Meidän kylällä oli romaneja, siis ”mustalaisia.” Se vanha myytti, eräänlainen kasvatusoppi oli meillä ihan todellisuutta:
”Jos et ole kunnolla, niin sinut annetaan mustalaisille.”
Näin joskus myös painajaisia siitä, että romanit ajoivat mersulla pihaamme ja vanhempani luovuttivat minut heille. Romanit siis olivat jotain pahaa, he olivat taho, joiden kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä. Siksi lapsia oli hyvä uhata joko kellariin lukitsemalla tai sitten mustalaisille luovuttamisella. Romanit olivat kuin kylän musta aukko, pahan jatkuva läsnäolo, joka lapsen piti oppia, jotta ei vaan joutuisi heidän kanssaan tekemisiin. He olivat osa hahmotonta pahaa, johon samaan kuuluivat alkoholistit, mielisairaat ja muuten vaan liian oudot ihmiset. Oli ikään kuin ”pahuuden vyöhyke”, johon osa ihmisistä kuuluivat ilman mitään selkeää yhdistävää tekijää. Tämä ”pahuus” oli asia, joka heidät sitten yhdisti. Tämä vyöhyke oli elävä ja liikkuva, mystinen pilvi, joka kasvoi lapsen sisäiseen kokemusmaailmaan määrittämään sitä miten lapsi ympärilleen katsoi ja miten siellä olevia ilmiöitä sitten tarkasteli. Katse näki ympäristön sellaisena, kuin se osasi nähdä.
Tajuttominta oli se, että lähimmät romanit asuivat yli kymmenen kilometrin päässä ja silti heidän uhkansa oli olevinaan välitön! Kun yksi talo tyhjeni naapurissa, niin toinen naapuri osti sen talon heti itselleen, ”ettei mustalaiset vaan osta sitä.” He ostivat kyseisen talon ja sitten jyräsivät sen matalaksi. Ostivat sen siksi, että varkaat eivät sitä ostaisi, koska sitten heidän tilaltaan varastettaisiin kaikki irtain. Oli siis ihan vaan puhtaasti järkevää ostaa talo ja jyrätä se pois – suojellaan oma omaisuus.
Kun 90-luvun alussa Neuvostoliitto murtui ja Suomeen alkoi virrata mm. virolaisia, niin pian meidän maalaiskylässä ryhdyttiin sulkemaan öiksi ovet, autojen, kotien ja ulkorakennusten ovet, jotkut lukitsivat jopa pihallaan olevat polkupyörät. Sillä jokin vaara oli ilmaantunut. ”Mustalaisista” ei ollut uhkaa, elleivät asuneet ihan naapurissa. He siis varastivat lähinaapurista kaiken irtaimen, mutta eivät kauempaa. Mutta nyt yhtäkkiä maahan oli saapunut ihmisiä entisen Neuvostoliiton maista ja nämä ihmiset olivat arvaamattomia – he nimittäin kulkivat pitkin ykköstietä ja valitsevat kohteensa mielivaltaisesti pääväylän reitiltä. Oli saapunut ihan uudenlainen varkauden muoto, joka ei lainkaan noudattanut vanhoja varkauden muotoja. Tämä moraalittomuus osaltaan loi vielä syvempää vihaa näitä ihmisiä kohtaan, kun ei voinut edes varkaan kunniaan enää luottaa. ”Ryssät” saapuivat joukkoina ja heille yksityisomaisuus oli tuntematon käsite ja käyttivät hyväkseen suomalaista sinisilmäisyyttä marssien suoraan lukitsemattomiin talleihin, varastoihin ja koteihin ne tyhjentäen. Ja sitten varastettuja tavaroita ”trokattiin” sekä rikollisten kotimaihin, mutta myös suomalaisille.
Ja miten epäilyttäviä olivat suomalaiset, jotka saattoivat tehdä yhteistyötä vaikka virolaisen kanssa – yksikin mies perusti käsityöpajan virolaisen kanssa, mitä vittua? Ei auttanut se selitys, että Suomessa oli hyvin vähän sellaista seppäosaamista, jota kyseinen suomalainen taas halusi vaalia. Jotain rikollista se suomalainenkin suunnitteli, ihan takuulla. Eikä auttanut sekään kuvitelmissani, että kyseinen mies seurusteli isosiskoni kanssa.
Tietenkin oli selvää, että koska romanit ja nyt myös venäläiset olivat pahoja, niin minä opin reagoimaan heidän tuottamaan vaaraan! Kun Salon torilla havaitsin jonkun näistä vaarallisista ihmisistä, niin tarkistin heti, että onko kukkaroni vielä tallella ja varmistin sen olevan siten, ettei kukaan noista varkaista pääse sitä pöllimään. Ihan samoin tein, jos joku spurguksi olettamani ihminen tuli vastaan tai joku jonka tiesin harrastavan varkauksia. On ihan luonnollista pitää huoli omaisuudestaan.
Edelleen, siis vielä tänäänkin, samat reaktiot ilmenevät, eivät ne minusta ole kokonaan poistuneet – nyt sentään osaan olla toimimatta sen impulssin mukaisesti. Se impulssi on edelleen ja minun on tosi vaikea tajuta sitä rasismiksi. Kun se kerta on ihan luonnollinen reaktio oletettuun uhkaan, joten eihän siinä nyt voi olla mitään pahaa. Kun siitä ikään kuin jää kiinni, kun joku sanookin, että ”tuohan on rasismia”, niin tekee mieli vain puolustautua. Tekee mieli kieltää väite. Koska edelleenkään en tunnista reaktiotani rasismiksi, siis sellaiseksi, jollaisena sen olen oppinut tunnistamaan – apartheidin kaltaisena kammottavana väkivaltana. Enhän minä sulje ketään vankilaan, en hakkaa ketään ihon värin vuoksi, en edes pidä orjia!
Minä en siis lainkaan ihmettele sitä, että miksi rasismi yllättää suomalaiset. Tai sitä, että se yritetään edelleen piilottaa, se yritetään kieltää – rasismia on muualla, ei meillä, ei meissä, eikä varsinkaan minussa, ei varsinkaan minussa haloo nyt oikeesti!
Minä olen rasismin suhteen todella tavallinen suomalainen, normisuomalainen, ihan siis perussuomalainen – en tunnista rasismiani, vaan se ilmenee minussa normaalina reaktiona, ihan vaan normaalina signaalina uhalle. Ja enhän minä sitä ihmistä pelkää, vaan hänen/heidän oletettuja tekoja. Ja sehän on tosi normaalia pelätä, eihän siinä voi olla mitään pahaa. Eihän?
0 kommenttia