Meille luvattiin utopia. Meille luvattiin teknologian kehittyminen ja automatisaatio. Meille luvattiin enemmän aikaa perheelle, ystäville, meille luvattiin aikaa joutilaisuudelle, taiteelle ja meille luvattiin aikaa rakkaudelle. Meille luvattiin toisemme, meille luvattiin täyteläinen kanssaoleminen. Mutta miten kävi? Materiaalisen vaurauden ihannointi onkin vienyt valtaosan ihmisistä eroon tuosta utopiasta – utopia, jonne emme koskaan saapuneet. Olemme niin kaukana utopiasta, että olemme kokonaan unohtaneet utopian idean ja sen vitaalisen ja vimmaisen voiman, joka syntyy leikistä, haaveilusta ja yhteisen maailman luomisesta. Pakkomielteinen tehokkuuden, tuottavuuden ja kilpailukyvyn jatkuva parantaminen sitoo valtavan määrän lahjakkuutta ja potentiaalia. Superlahjakkaiden ja -kykyisten ihmisten aivopotentiaalia käytetään etsimään miten saada prosentti pois puhelimen painosta, miten saada kaksi milliä ohuempi puhelimen kuori ja miten saada viisi sekuntia nopeampi verkkoyhteys Euroopan ja Yhdysvaltojen välille. Tärkeitä juttuja saatana! Tai niin kuin kirjassaan Ratkaisevat yhteisöt Petri Vilen pohtii: ”On jopa pilkallisesti todettu, että Piilaakso on keskittynyt ratkaisemaan asioita, joita äitimme ei enää tee puolestamme, kuten antamaan meille autokyytejä ja tuomaan meille ruokaa kotiin.”
Tarvitsemme uudenlaisia tekoja. Ja näitä tekoja tuottavat ajatukset, tunteet, uudenlainen sivistys ja oman luovuttamattoman osan kunnioittaminen. Ihmiskunta tarvitsee jokaisen oman erityisyyden, sen itsessä kajahtelevan mittaamattoman, joka on syvin itseymmärrys, kokemus itsestä suhteessa muihin kaltaisiinsa. Ja ihmiskunta tarvitsee saman mitä tarvitsevat kaikki muutkin, kaikki eliölajit, kaikki maailmassa olevat suuret ja pienet ihmeelliset oliot – me tarvitsemme tämän maapallon, jotta edellytykset elämälle säilyvät!
Arto O. Salosen mukaan ”On syntynyt tarve tehdä näkyväksi kestämättömän elintapakulttuurimme pinttyneitä uskomuksia ja haastaa niitä siltä osin kuin ne eivät kestä kriittistä tarkastelua.”
On kuin olisimme, valkoisina eurooppalaisina, pelokkaina uuden edessä. Olemme kuin ne roomalaiset, jotka tuomitsivat kuolemaan dominikaanimunkki Giordano Brunon vuonna 1600. Tuolloin Giordano Bruno otti ja riisui pois pappispukunsa ja ryhtyi filosofiksi jakaakseen tietonsa Euroopan kanssa. Hän sanoi, että Kopernikus oli oikeassa ja että maa tosiaan kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Ja kas kas, miten yllättävää: tapahtuikin niin, että hänet poltettiin elävältä Kukkien torilla Rooman keskustassa vuonna 1600.
Giordano Bruno lausui hänet poltettavaksi tuominneille:
”Ehkäpä teidän pelkonne antaessanne tuomiota on suurempi kuin minun sitä ottaessani vastaan.”
Mutta Bruno ei pelännyt. Hän ajatteli vielä Kopernikustakin pidemmälle, sillä Kopernikus asetti ”vain” yhden Auringon keskustaksi (vaikka sekin oli jo aika radikaalia). Brunolle keskuksia oli useita. Ja se oli liian suuri maailmankuvan muutos, liian suuri, sellainen, jota aikalaiset eivät yksinkertaisesti kyenneet ottamaan vastaan.
Tämä 1600 luvulta lähtien hitaasti kehittynyt maailmankuvamme tarvitsee nyt vallankumouksensa. Silloin synnytettiin periaatteeltaan tekninen suhde maailmaan, joka oli aivan toisenlainen maailmasuhde verrattuna olleeseen. Silloin paalutettiin käsitys ihmisestä maailman herrana, jolle luonto on vain valtava säiliö, energialähde, siitä tulee jokin hallittavissa ja omistettavissa oleva objektien kasauma.
Silloin kun hyväksymme tieteen innovaatiot, laskevan ajattelun tuotokset inhimillisen ajattelun huipputuotteina, silloin olemme mahdollisimman kaukana ajattelusta, aikakauteemme kohdistuvasta mietiskelystä, sanoisi Heidegger. Tämä valtava teknisten laitteiden ja ajattelumallien joukko vaatii meitä sopeutumaan itseensä. Me emme enää havaitse maailmaa, vaan koetamme asettua sen maailman mukaiseksi, jota tekniset laitteet ja teknisrationaaliset maailmankuvat ylläpitävät. Olemme ikään kuin lukittuja näiden synnytettyjen objektien maailmaan, mielikuviemme ja asenteidemme maailmaan ja ne yhdessä synnyttävät sen kuplan, jonka sisässä asumme. Heidegger sanoo melko tylysti, että atomipommin räjähtäminen ei ole pahin kuviteltavissa oleva tulevaisuuden visio, vaan pahinta on ihmisen elämän säilyminen maan päällä ilman ihmisen ymmärrystä kehityksen suunnasta. Hän vaatii, että nykyihminen toisi mietiskelevän ajattelun kaikkea kalkyloivaa, laskevaa ajattelua vastaan/rinnalle.
Suomihan on laskevan ajattelun mallimaa. Me olemme insinööritieteen ihanneyhteiskunta. Me laskemme ja kalkyloimme, meidät lasketaan jopa maailman onnellisimmaksi kansaksi. Ja vaikka olemme onnellisimpia, niin silti me kulutamme niin paljon, että jos kaikki kuluttaisivat yhtä paljon, tarvittaisiin 3.8 maapalloa, jos kaikki olisivat niin kuin me suomalaiset. Olemme onnellisimpia, mutta syömme ruokkivaa kättä – tässä yhtälössä ei kaikki tunnu täsmäävän.
Sillä laskeva ajattelu on yksinkertaistavaa ajattelua – yhtälöstä puuttuu puolet.
”Uudenlainen käsitys tiedosta johdattaisi meidät uuteen suuntaan ja valaisisi meitä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Sellainen käsitys, jossa ymmärrystä eivät ohjaisi vain hierarkiat, indeksit ja mitattavuus, vaan myös ennakoimattomuus ja sisäisyys, eli asiat, jotka liittyvät mittaamattomaan.” – Minna Salami (Aistien viisaus)
Me tarvitsemme kyllä laskevaa ajattelua, sen tarve on ilmeinen. Se on ajattelua, joka tekee asioita, joka rakentaa ja luo, se on ajattelua, joka tutkii ja ottaa selvää. Ongelmahan ei ole kuin siinä, että se on vain puoliajattelua, että se poissulkee niin paljon hiljaista ja epäselvää, monimutkaista ja uudistavaa ajattelua. Tämä yksinkertaistava tapa suhtautua todellisuuteen vaikuttaa myös tapaamme kohdata toisia ihmisiä. Se vahvistaa esineellistävää, kategorisoivaa taipumusta kaikkeen elämän aikana kohdattavaan. Samalla se heikentää ihmisten autenttista dialogista kohtaamista ja siksi oman elämän arkiset kytkökset ympäröivään todellisuuteen himmentyvät.
Himmentyvät.
Voi vittu.
Minä himmennyin.
Kokemus päiväkirjastani vuodelta 2008:
”Miten kehoni onkaan muodostunut itsestään selväksi ja tutuksi, kasaksi totuttuja asenteita ja käytänteitä! Miten sekin on kadonnut näkyvistä, kadonnut käsieni ulottumattomiin – vaikka käteni ovat koko ajan tässä, nämä kädet, joilla nytkin tätä tekstiä kirjoitan. On niin kovin vaikeaa havaita jotain totuttua, tuttua, sellaista, jota toistaa. Kehoni katosi, se katosi, enkä osannut tehdä itseni näköistä elämää. Kehoni kantoi omia oletuksiaan, malleja ja reaktiotapoja mukanaan. Ja nämä keholliset maneerit alkoivat tuottaa arkeani, ihan jopa huomaamattani. Sitä reagoi, koska kehossa jotain tapahtui. Näitä omien arkisten reaktiomallien vaikutusta oman elämän laatuun on kovin vaikea havaita. Silti ne tekevät sitä todellisuutta, jota sitten elää. Arkeni on täyttynyt teoista ja tekemättömyyksistä. Arkinen elämäni tulvii tarttumapintoja, esineitä, tavallaan vaatimuksia ja ehdotuksia, joihin en ole osannut tarttua. Toivon syvästi, että tajuaisin tämän lähellä olevuuden, että voisin tehdä sen ympäristön havaittavaksi ja sen kautta itseni.”
Uudet utopiat voivat tunkeutua maailmaan kehomme kautta. Sillä vähittäin kokonaistuva ihminen on kehollinen ja siksi ihminen on tiiviisti kytköksissä aineelliseen maailmaan. Nykytutkimuksen mukaan myös itse ajattelu tapahtuu kehossa, ei missään kehon ulkopuolella. Mutta koska mieli on totuttu asettamaan kehoa ylemmäs, emme kuule niitä intuitiota ja aavistuksia, joita kehon herkkä signaalijärjestelmä meille yrittää viestiä. Ihminen on kehonsa kautta erityinen solmukohta, se on moniaistinen vuorovaikutussysteemi! Se sekä vaikuttaa että vaikuttuu, lakkaamatta.
”Kehollisuuden kautta on mahdollista saada kokonaisvaltaisempi yhteys sekä itseen että ympäröivään todellisuuteen. Ihmisten ja asioiden järkiperäinen lähestyminen voi täydentyä eettisyydellä ja tarkoituksellisuudella, joka saa voimansa empaattisesta yhteydestä. Empaattisuus kykenee ylittämään inhimillisen rajan, eli se voi ulottua myös ei-inhimilliseen todellisuuteen. Näin avautuu mahdollisuus tehdä näkyväksi vasta sarastamassa olevaa maailmaa – asioita, ilmiöitä tai vaikkapa sosiaalisia rakenteita, jotka ovat vasta intuitiivisesti aistittavissa ja joita voidaan tietoisesti alkaa tehdä todeksi. Yhteiskunta uudistuu olemassa olemattoman näkyväksi tekemisellä. Edistymisen moottorina on sivistyminen, joka saa voimansa moninäkökulmaisista, ennakkoluulottomista ja hyvään sitoutuvista pyrkimyksistä, joissa ihminen kokee olevansa merkityksellinen, arvokas ja aikaansaava.” -Arto O. Salonen
0 kommenttia