Miten selvitä välitilasta, joka syntyy tilanteessa, jossa itselle on selvää, ettei paluuta vanhaan ole, mutta uusi ilmaantuu eteen vain epämääräisenä ja sameana mahdollisen maisemana hiljaisin vihjein ja lupauksin?
Vuonna 2018 törmäsin siihen seinään, jonka yli 20 vuoden ajan jatkunut työhulluus rakensi eteeni. Törmäys oli sen verran luja, että kaikki se mihin olin uskonut, mitä olin oppinut ja ymmärtänyt, kaikki mitä osasin, näyttäytyikin vain traagisina virheinä, erilaisten erheiden jatkumona. Tunnistamisen hetkenä ymmärsin sen, että jos aion elää vielä edes muutaman hetken, niin minun on muutettava tarinani suuntaa. Siihen asti kauttani kirjoittunut tarinani olikin ollut traumojen ohjaama ja niiden saattelemana elin todeksi kertomusta, jolla ei tulisi olemaan onnellista loppua.
Traumaterapia auttoi siinä, että osasin nähdä ne traumojen kaventamat elämismallit, joihin elämäni aikana olin niin sitoutunut, että luulin niiden olevan se mikä minä olen – identifioiduin mekanismeihin, jotka olivat suojelleet minua. Minä olin siellä jossain, suojassa, murtumissa ja piiloissa. Mutta siellä olin ja sieltä hiljalleen sain kutsuttua itseäni esiin. Mutta vaikka terapia auttoi näkemään ne tavat ja käytänteet, jotka kehoon ja mieleen eri tavoin olivat rakentuneet, niin terapia ei yksin auta yhteen tärkeään ja elämisen kannalta kovin keskeiseen kysymykseen: jos vanhat ajatustavat vie pois, niin mitä niiden tilalle? Oli siis astuttava maailmaan ja elettävä läpi se tyhjän kauhu, jossa ei tartukaan traumamaneeriin, vaan koittaakin kohdata tilanteita toisin. Se on samaan aikaan mahtavaa ja samaan aikaan ihan kammottavan helvetillistä ja haluaisi vain paeta jonnekin kauas! Kaiken tämän osasin kohdata ja osasin odottaa noin käyvänkin.
Ja välillä olin todella uupunut siihen muutosprosessiin, joka tuolloin alkoi – ja tietenkin jatkuu koko ajan.
Mutta.
Mutta en osannut odottaa tätä, että samaa uupumusta voi kokea myös työelämässä. Sitä vain oletti, että työn suhteen mikään ei muutu, että ei muuta kuin duuniin töihin vaan!
Kyse ei ole vain siitä, että mahdollisesti olisi vaihtamassa alaa, vaan myös siitä, että ymmärtää sen oman alansa uudella tavalla. Miten siis tehdä työtä alalla, joka ei itselle näyttäydy enää samanlaisena ja jossa haluaisi toimia niillä tavoilla, joilla on ennen siellä työtään tehnyt? Mitä jos haluaisikin tehdä toisin, toisella tapaa?
Miten selvitä välitilasta, jonne on astuttava, jos haluaa vaihtaa alaa/ammattia tai tehdä vanhaa työtään toisella tapaa? Eikä vain tehdä työtään toisella tapaa, vaan että hahmottaa oman alansa toisella tapaa? Olisi kevyempää vain tuunata työtään hiukan, mutta konteksti pysyisi samana.
Olen melko varma, että en ole yksin tämän välitilaisuuden kanssa.
Ja siirtämällä huomiota muihin, minua alkaa suorastaan hirvittää: miten paljon muutoshalua katoaa siksi, että ei olekaan kykyä tehdä toisin? Miten traagista se onkaan, kun työntekijä havaitsee niiden vakioitujen mallien, joilla työtään on tehnyt, olevankin aikansa eläneitä ja jopa jo vahingollisia, mutta ei omaakaan kykyä astua siitä sivuun ja kutsua itseä toisin tekemiseen? Olen aika varma, että monella ihmisellä muutoshalu on aavistuksena läsnä, mutta koska sen havaitsemiseen ei ole keinoja, niin siksi sen hiljaiseen kutsuun ei olekaan mahdollista tarttua. Ja se aavistus jää sitten vain matalan intensiteetin turhautumiseksi – ja se vasta uuvuttaakin!
Se, että muutoshaluun ei ole mahdollista tarttua, on ihmisen potentiaalin hukkaamista. Ihminen kuitenkin oppii koko ajan, myös työssään. Minkä tahansa asian tekeminen tuottaa koko ajan tietoa siitä tehdystä asiasta, on se sitten työ tai vaikka jokin urheilulaji. Mikään laji ei ole koskaan niin muotoonsa vakioitu, etteikö sitä tekemällä ja toistamalla synny uusia aavistuksia, uusia aistimuksia, uusia oivalluksia – ja ne pitäisi saada kytkettyä osaksi sitä työtä/lajia. Joissain budolajeissa oikein korostetaan sitä, että vaikka erilaiset harjoitusmuodot ovat pysyneet samoina vuosituhansia, niin harjoittelijan oma suhde muuttuu ja kehittyy – tekemisen vertikaali syvyys on nimittäin loputon! Mutta budolajeissa ei opita vain tekemällä, vaan niihin kytkeytyy viisaustraditio (maailmankuvallinen kehys/malli), jota koko ajan opiskellaan ja joka paitsi luo merkityksiä, niin auttaa jäsentämään tietoa, jota harjoittelu tuo. Ja on aina muistettava, että ei ole olemassa yhtä budolajia, vaan jossain vaiheessa jotain lajia harjoitellut onkin tajunnut lajin perusperiaatteet niin hyvin, että haluaakin kehittää myös niitä perusperiaatteita ja syntyykin jokin uusi laji! Muistan erään taekwondogurun sanoneen suomalaisille mustan vyön harrastajille, että ”te suomalaiset olette mahtavia siinä, että teette kaikki potkut ja iskut aivan tosi tarkasti samalla tavalla – mutta silloin, kun on musta vyö, pitäisi osata tuoda jo jotain omaakin.” Suomalaiset olivat ihan ihmeissään, että ”eihän siitä nyt mitään tule, jos jotain omaa pitäisi tehdä….”
Mutta miten ratkaista kahden eri maailman väliin joutuminen? Kun takana on se, miten on aina tehnyt ja edessä joku hämärä aavistus toisin tekemisestä? Entä jos sitä työtä tai osaamista, jota nyt aavistelen itselleni, entä jos sille ei olekaan tarvetta? Entä jos sille ei ole olemassa kontekstia, jossa se uusi osaaminen voisi tulla esiin? Kai tätä muutosuupumusta olisi mahdollista helpottaa sillä, että käsityksemme työstä ja ammatista olisi joustavampi? Ehkä olisi tarvetta huokoisemmalle professiokäsitykselle, jossa työnkuvia ei niin tarkasti lyötäisi lukkoon, vaan ne olisivat avoimia kysymyksiä, joita koko ajan yhdessä siellä työpaikalla ratkaistaisiin?
En tiedä.
En oikeasti tiedä.
Nyt olen vain vähän muutosuupunut.
Ja pelkään jääväni limboon, sinne taivaan ja helvetin väliin. Mutta teorian mukaan siellä olevat ovat onnellisia, koska eivät tiedä hyvästä eivätkä pahasta….
0 kommenttia