ADHD on kuulemma trendi. Liityin tähän trendiin pari vuotta sitten.
ADHD on kuulemma myös SuperVoima!
On se ihana SuperPower!
Parin vuoden ajan olen yrittänyt tehdä tuttavuutta sen kanssa,
että miten ADHD toimii juuri minussa,
minun aivoissani,
minun ajattelussa,
minun suhteissa,
minun kaikessa.
Sillä se toimii,
monin tavoin!
Uusien opintojen alkaessa
eräätkin itselleni esittämät kysymykseni ovat:
Miten palata ihmisten yhteyteen?
Miten palata opiskelemaan,
miten myöhemmin työelämään?
Miten ajatella yhdessä,
kun ADHD ei piiloudu traumojen
ja pakottavien käytänteiden taakse?
Ja sitten.
Kyllä.
Kaikki pelot käyvät toteen.
Osa peloista voi olla ihan vain pelkäämisen itseään toteuttavaa kehää,
mutta kaikki ei siihen palaudu.
Koko ikäni olen kuullut,
että en ole kaltaisenne.
Ja kuitenkin kaltaisuuttanne vaaditaan,
sitä edellytetään.
Ennen minä esitin sujuvasti kaltaistanne.
Oli opittava.
Tai oli itkettävä ja opittava.
Syntymästä lähtien opin keinot,
joilla te muut olitte,
miten te toimitte
ja mitä te halusitte.
Halusin kaikkea sitä samaa,
koska haluamalla samaa
tulin muiden yhteyteen,
sosiaalistuin muiden yhteyteen,
siihen samaan kaltaisuuteenne.
Opin eleet ja repliikit,
opin sosiaalisen kehon hallinnan,
opin ilmaisemaan sen,
mitä minun haluttiin ilmaisevan.
Mutta koskaan en ollut kaltaisenne.
Opin ratkaisemaan tilanteet.
Jätin sanomatta, jätin vaatimatta, jätin pyytämättä.
Jätin ilmaantumatta.
Osasin vain eleet,
jotka opin,
mutta joiden kautta en paljastunut.
Tämä ”kaltaisuuden” kaipuu tuotti valtavan määrän häpeää.
Oli piilotettava se, että en ole kaltaisenne.
Ja oli luotava menetelmät, joilla esittää kaltaisuuttanne.
Näin ADHD oli osaltaan luomassa traumaa
ja alati kapenevaa näennäisen normaalia minää,
jonka kaikki muut sitten kohtasivat.
Kohtasivat
ja luulivat sitä minuksi.
Koska se oli kaltaisenne,
teidän luomanne,
minun toistama.
Hetket menivät aina ohitse.
Tilanne oli jo karannut.
Ja aina jäin yksin.
Sitä melkein ymmärsi, mutta sitten ei ihan. Ja tämä ”ei ihan” rakensi ne tavat, joilla yritti estää muita näkemästä, että ”en-ole-ihan.”
Olin oudosti samankaltainen, mutta en ihan.
Pääsin lähelle, mutta en ihan.
Olin monissa paikoissa,
tilanteissa,
olin paljon kaikkea,
mutta en ihan minä.
Tunnen taas, että en ole kaltaisenne.
”Älä ajattele liikaa.”
”Kaikki muut kyllä ymmärtävät tämän.”
”Mikset olet niin kuin muut?”
Kun kysyn
ja kysymällä tulee samalla hidastaneeksi hetkeä,
jonka piti olla sujuva,
tulee varanneeksi myös toisen aikaa,
tulee vieneeksi toisen aikaa,
jonka toinen haluaisi viettää toisin.
Lapsena kuulin usein lauseen:
”no jos et ymmärrä, niin ole ymmärtämättä.”
Usein en ymmärtänyt.
On kovin vaikea ajatella asiaa,
jos ei tiedä mitä pitäisi ajatella,
kun ei ymmärrä toisen sanomaa sanaa,
kun ei heti ymmärrä tilannetta.
Kun ei ymmärrä.
Kun ei ole niin suvereeni ja nopea.
Kun ei sosiaalistu siihen samaan,
jossa muut jo sujuvasti uivat.
Miten ajatella,
miten osallistua samaan tilanteeseen,
jos ei vielä tiedä,
mitä tilanteessa ajatellaan,
mikä on se asia ja aines,
jota siinä tuotetaan?
Kurotin kohti kaltaisuuttanne koskaan siihen saapumatta.
Traagisin kysymys minulle oli aina ”mitä sinä haluat?”
Minä olisin aina halunnut sanoa, että ”ei, vaan mitä sinä haluat minun olevan?”
Miten löytää reitistö,
jolla en johdattele itseäni kaltaiseksenne?
Ei siksi,
että kaltaisuudessanne olisi jotain vikaa,
tietenkään,
mutta se kaltaisenne en vain ole minä,
minunlaiseni,
sameuteni,
näkyvyyteni,
sellaisuuteni,
hiljaisuuteni.
Osaanko kohdata tämän sameuden ja epävarmuuden ilman,
että ratkaisen sen muuttumalla toisen kaltaiseksi?
Miten olla suhteissa toisiin ihmisiin,
jos mitään suhdetta ei heti ilmaannu,
jos onkin ensin samea,
hiukan tunnistamaton?
Miten olla hakkaamatta sitä vähittäin kehkeytyvää välittömästi väkisin tunnistettavaan muotoon?
Aivan kuin jokaisella olisi pakkomielteinen tarve saada välitön selkeys.
”Ja selkeys tuli”,
kaltaiset sanovat toisilleen.
Ja kaltaiseksi pakotettu
on yhä sameampi,
itselleen.
Ihminen on suhde.
Suhdeolio.
Yritän pitää itseni siinä kehkeytyvässä suhteessa,
sanon itselleni.
Sanon.
Lupaan.
0 kommenttia