Kävin tänään fysioterapiassa.
Kuukausi sitten olin saanut ohjeita liikkeistä, joilla vahvistaa lonkan alueen lihaksia, jotta niiden lihasten heikkous ei aiheuttaisi enää askelluksessa vääränlaista kiertoa – joka sitten aiheuttaa kipuja ja liikkumattomuutta. No siellä vastaanotolla tein ohjeiden mukaan erilaisia liikkeitä, jotta selviäisi se, että a. onko reilun kuukauden ajan tekemäni harjoittelu tuottanut tulosta ja b. olisiko joitain muita harjoitteita, joita lisätä kuntoutuksen kotiharjoitteluun?
Sitten sain yhden lisäyksen, uuden liikkeen lisättäväksi harjoitusrutiineihin.
Sitten sanoin jotain, joka sai fysioterapeutin aivan hämmentyneeksi.
Sanoin, että ”nyt vielä kun osaisin käyttää tätä nyt oppimaani aistimusta oikeasta liikeradasta muuallakin, kuin vain täällä fysioterapiahuoneessa tai ulkojumppasalissa.”
Hän pysähtyi ja kysyi: ”Mitä tarkoitat?”
Jatkoin, että ”no kun sitä niin helposti vaikka kaupassa hyllystä tavaraa ottaessa käyttääkin kroppaansa siten miten on tottunut käyttämään ja se totuttu tapa on tämän pitkään jatkuneen kivun määrittämää eli oikea asento unohtuu ja lonkka palaakin epähuomiossa siihen vanhaan tapaan.”
Fysioterapeutti on ihan silmät seisoen, ei pysy lainkaan perässä.
Yritän jatkaa, että ”no siis kun olen huomannut, että vaikka opin jonkin kuntouttavan liikkeen tällaisessa stabiilissa ympäristössä ja vaikka lihakset vahvistuisivat, niin silti on paljon tilanteita, joissa se kaikki unohtuu ja kroppa toimiikin vanhoin ehdoin, eikä tule käytetyksi niitä lihaksia, jotka ehkä ovatkin jo vahvistuneet.”
Sitten fysioterapeutille valkeni: ”Ahaa, sä puhut jostain psykofyysisestä fysioterapiasta – täällä EI tehdä sitä!”
Ja sitten tajusin, että hänen työnsä on nyt tarkastella minun kehoani irti siitä ympäristöstä, jossa kuitenkin sitä kehoani käytän. Tässä ”fysioterapiahuoneen” puhtaaksi neutralisoituneessa yhteydessä keho on vain koneisto, joka koostuu selkeistä osista ja jossa jokaisella osalla on suhteellisen selkeä ja samana pysyvä funktio, eikä siihen vaikuta mitkään ulkoiset saatikka sisäiset voimat ja virtaukset. Ja tämän koneiston mahdollinen häiriö on selvästi paikannettavissa ja sitten korjattavissa!
Samana hetkenä sitten vain nyökkäilin.
Olin oikeastaan iloinen.
Sillä tajusin, että juuri näin siiloutuva ajattelu ja orientaatio sosiaalistuu meihin MYÖS kehon kautta. Ruumis on maailmassa ja kohtaa nämä institutionalisoituneet maailmankuvat – ja oppii asettumaan ja reagoimaan tämän annetun rakenteen ehtojen mukaisesti.
Kaikkea sitä voikin oppia tai ainakin aavistella terveyskeskuksen valkoisessa huoneessa!!
0 kommenttia