Ylen uutisen mukaan ”Vaatteiden loppuun käyttäminen parantaa kehonkuvaa ja vähentää vertailua muihin.” (https://yle.fi/a/74-20109118)
Tästä uutisesta tuli mieleen oma, muutama vuosi sitten äkillisesti menehtynyt isäni. Isä eli kodissa ja sillä tontilla, jossa minäkin elin elämäni ensimmäiset 23 vuotta. Tontilla oli ulkorakennuksia ja isän kanssa yhden niistä myös rakensin (kera kaksoisveljen ja talkoolaisten). Tämä tontti oli ympäristö, jota isä rakensi ja huolsi koko aikuisikänsä. Tontti oli ympäristö, jota isän käsi ei olisi jossain vaiheessa koskettanut. Kutsuin tätä isän loputonta työtä ”värkkäämiseksi.” Isä värkkäsi oman elämänsä muotoisekseen – kuin lintu, joka rakentaa pesän itsen ja maailman väliin (Bachelard).
Ja isällä oli myös auto, valkoinen Ford Consul vuosimallia 1971.
Isä korjasi sitä, isä huolsi sitä, isä teki siitä näköisensä, omasta mielestä maailman parhaimman auton. Tämä auto oli, tietenkin, läpikotaisin värkätty ja sen käyttäminen vaati sitä salaista tietoa, joka oli vain isällä. Kun autoa lainasi, isä aina kertoi vinkeistä, joita käyttämällä autolla saattoi turvallisesti ajaa. Auto oli täynnä pieniä niksejä, joilla isä oli kehittänyt ja parannellut sitä, juuri omaan käyttöönsä soveltuvaksi. 2000-luvulle tultaessa huomasin isän turhautuvan – auton osia ei enää tahtonut löytää. Se tarkoitti, että hänen suhteensa autoon ei ollut enää niin välitön, kuin mitä se siihen asti oli ollut. Suhde autoon oli siis välitön, se oli ruumiillinen.
Ja tämän ruumiillisuuden kautta uusi aika alkoi vaikuttaa myös isääni, vaikka aina oletin, että isään ei mitkään uudet haihatukset tartu. Mutta ne tarttuvat, kun elämisympäristö muuttuu joiltain osin suljetuksi ja vaihtoehdottomaksi.
Oli hankittava uusi auto, jota ei voinutkaan värkätä muotoisekseen. Miten sekaisin isä olisi mennyt, jos hän ikinä olisi joutunut käyttämään sähköautoja, joissa tuunaus… siis värkkäysmahdollisuudet on viety minimiin – jos niitä edes on. Sähköautot ovat hyvä esimerkki siitä, miten elämänkäytäntöjä luova ympäristö katoaa hiljalleen ihmiselle saavuttamattomaksi – ihmisestä tulee elinpiirinsä sisään koteloituva olio, joka on sen sisältämän teknologian (ja teknologisen maailmasuhteen) domestikoima ja yhtäkkiä elämä voi tapahtua enää teknillisrationaalisen ja välineellisen rakenteen puitteissa.
Miksi isäni tuli mieleen tästä vaatteiden loppuun käyttämisestä?
Koska tuossa ilmiössä voisi olla oraalla mahdollisuus toisenlaiseen olemiseen ja toisenlaiseen elämäpraksikseen! Vaatteiden loppuun käyttäminen ei ole ”vain” niiden käyttämistä, vaan pitkäkestoisen suhteen luomista itse materiaaliin. Suhde on kestoltaan pitkä ja se mahdollistaa aistivan vuorovaikutuksen, jossa materiaali ei ole vain kulutettavaksi tarkoitettu materiaali, vaan se on jotain, josta pidetään huolta, jonka ”hyvinvoinnista” välitetään. Vaatteita korjataan ja niitä korjataan käsin. Vaatteisiin kosketaan käsin, niitä muokataan käsin, niitä silitellään käsin ja niissä eletään.
Niitä aistitaan.
Ei ole paljon aikaa, kun luin siitä, mitä nykylapset menettävät, kun käsin kirjoittamista ei enää harjoitella. Ja digikirjat eivät myöskään välity lukijalle ruumiillisena ja aistittavana asiana, jolloin kirjasta saatavat saatavat aistimukset vähenevät, joka taas vaikuttaa suoraan siihen, että miten luettu jää muistiin ja mikä oleellisinta: koko kehon ajattelu unohtuu (ajatteluhan ei tapahdu vain aivoissa). Turo-Kimmo Lehtonen kirjoittaa kirjassaan Aineellinen yhteisö, että olemme kadottamassa aineellisen maailman, vaikka elämme sen välittämänä ja sen kautta todellisuuteen – ja myös toisiimme – kytkeytyneinä.
Kyky luoda moninaista suhdetta todellisuuteen ohenee ja ohenee.
Se ei ole enää käsin koettavissa.
Ihoin koettavissa.
Ruumiissa elettävissä.
Monipuolinen suhde todellisuuteen, siis oikeastaan kytkeytyneisyyden taju, on avain kokonaisvaltaiseen elämiseen. Taisi olla Spinoza, joka jo aikanaan sanoi, että ”mitä useammalla aistilla ihminen kohtaa todellisuuden, sen onnellisempi hän on.” Haastattelin aikoinaan ekofilosofi Leena Vilkkaa, joka sanoi uudeksi kopernikaaniseksi käänteeksi prosessia, jossa ihminen huomaisi sen, että hänen ympärillään on loputon määrä elämää, eliölajeja ja se laajuus on sama, kuin mitä on ”koko avaruus tähtineen.” Hän myös sanoi, että ”ehkäpä ihminenkin on vain pelkkä elatusastia tuhansille ja tuhansille bakteereille.” Hänen avaaman näkökulman mittakaava on huimaava ja kysyy ihmislajin valtavaksi pöhöttyneen ihmiskeskeisyyden perusteiden perusteita.
Isääni viitaten: miten luoda sellaista elämismaailmaa, jossa oman elämän värkkääminen mahdollistuisi? Tuo vaatteiden käyttöiän lisääminen ja sitä mahdollistavien taitojen opettelu voi olla yksi väylä siihen.
Sillä.
Uudet utopiat voivat tunkeutua maailmaan (myös) kehomme kautta. Sillä vähittäin kokonaistuva ihminen on kehollinen ja siksi ihminen on tiiviisti kytköksissä aineelliseen maailmaan. Nykytutkimuksen mukaan myös itse ajattelu tapahtuu kehossa, ei missään kehon ulkopuolella. Mutta koska mieli on totuttu asettamaan kehoa ylemmäs, emme kuule niitä intuitiota ja aavistuksia, joita kehon herkkä signaalijärjestelmä meille yrittää viestiä. Ihminen on kehonsa kautta erityinen solmukohta, se on moniaistinen vuorovaikutussysteemi! Se sekä vaikuttaa että vaikuttuu, lakkaamatta.
Kultivoidaan siis aistivaa kehoa!
0 kommenttia