”Elämme maailmassa, joka on alistettu yksinkertaiselle abstraktille kaavalle: Raha – Tavara – Enemmän rahaa. R-T-R’. Pääoman kaava. Malli, johon jokainen elämän hetki, jokainen tilan huokonen, jokainen yhteiskunnallinen suhde palautetaan. Globaalistumisen yksinkertainen määritelmä: kapitalismilla ja sen hallitsemalla maailmalla ei ole ulkopuolta, vapaata maata, jolle paeta. Koko planeetta on läpikotaisin kolonisoitu. Mistä löytää ilmaa jota hengittää, ilmaa joka tekee vapaaksi?” (Viren&Vähämäki, Seutu joka ei ole paikka)
Jos kapitalismi on jo kolonisoinut maapallomme horisontaalisen avaruuden, niin nyt se tunkeutuu tekemään saman myös syvyyssuuntaan, ihmisen vertikaaliin avaruuteen. Tämä mielen ja kehon kolonisaatio ottaa kohteikseen ihmisen tunteet, ajatukset ja luovuudet ja sen keskeinen ideologinen pohja lepää ekonomismin leveillä harteilla. Kapitalistille villinä ja vapaana ryöppyävä ihmisten luovuus on vain kesyttämätöntä luontoa, siis resurssia, joka menee hukkaan ilman kapitalistin oikeaan suuntaan ohjaava kättä. Eikä sille riitä edes tämä aika, jota elämme, vaan kapitalismi kolonisoi tulevaisuudenkin! Siirrämme tuhlailevan ja yltäkylläisen euroamerikkalaisen elämäntapamme aiheuttamien ongelmien ratkaisua koko ajan tulevaisuuteen, me syömme joka päivä lapsiemme leipää ja varastamme hänen aikansa. Elämme lisäajalla, jonka varastamme tulevaisuudelta. Veli-Matti Värrin mukaan meidän kuluttamiseksi pelkistynyt elämiskäytäntömme velkaannuttaa tulevat sukupolvet ekologisesti ja jätämme tuleville sukupolville perinnöksi ekosysteemien tuhoutumisen, ilmaston lämpenemisen ja luonnonvarojen ehtymisen (Värri, Kasvatus ekokriisin aikakaudella).
Timothy Mortonin mukaan on syntynyt hyperobjekteja, jotka itsessään uhkaavat ihmiskeskeisen ajattelumme perustaa. Timothy Mortonin mukaan hyperobjekti viittaa kohteeseen, joka on mittakaavaltaan ja kestoltaan niin valtava, että se ylittää ihmisen havaitsemisen ja ymmärtämisen. Hän mainitsee esimerkkeinä mm. ilmastonmuutoksen, radioaktiivisen jätteen ja tietenkin kapitalismin. Hyperobjektit horjuttavat kristinuskosta vaikutteita saanutta edistysuskoa, joka on luonut narratiivin, jossa teknologia tulee ratkaisemaan kaikki ongelmamme – sitten tulevaisuudessa. Teknologia on ottanut Messiaan paikan! Teknologia tulee, oletko valmis?
Mutta nämä Mortonin hyperobjektit voisivat omassa mahdottomuudessaan kutsua esiin uudenlaista metafysiikkaa, uudenlaista ihmisen ehtojen jäsentämistä ja uusien rajalinjojen vetämistä. Sillä vaikka ne tuottavat planetaarisessa mittakaavassaan vastenmielisyyden/kauhun reaktion (abjektio) ja siksi ne pakenevat pois tietoisuudesta, niin juuri siinä voisi olla murtuman mahdollisuus: hyperobjekti paljastaakin ihmisen hallinnan haurauden.
Miten me ikinä osaamme astua sisään tuosta mahdollisesta murtumasta?
Kapitalismi on kietonut meidät osaksi vaihtoehdottomaksi sementoitua itseään tuhoavaa järjestelmää, jossa kohtuullista elämäntapaa vaaliva ihminen demonisoidaan systeemiä uhkaavaksi vapaamatkustajaksi. Tätä ympärillemme rakentunutta rautahäkkiä kuvaa Zizek sanomalla, että meidän on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Myös Rutger Bregman väittää, että vuoden 2008 pankkikriisin jälkeen maailma menetti merkittävän mahdollisuuden kuvitella ja toteuttaa perusteellisia taloudellisia ja poliittisia uudistuksia. Hänen mukaansa talousjärjestelmän uudistamiseen olisi ollut tilaa, mutta sen sijaan hyvin nopeasti palattiin tavanomaisiin ja tuttuihin toimintatapoihin – pankit pelastettiin ilman, että mitään rakenteellisia muutoksia tehtiin.
”Meidän on nähtävä maailma avoimena, tekeillään olevana, kapitalismi historiallisena ja mahdollisesti, mutta ei välttämättä ohimenevänä yhteiskuntamuotona.” (Viren&Vähämäki, Seutu joka ei ole paikka)
Monessa yhteydessä taidetta tarjotaan yhdeksi keinoksi luoda uudenlaisia tulevaisuusvisioita. Taidetta tarjotaan keskustelukumppaniksi niihin pöytiin, jossa vaihtoehtoisia skenaarioita laaditaan. Mutta eihän se ole Taide, joka keskustelukumppaniksi saapuu, vaan sinne saapuu taiteilija. Jos taiteilija aikoo osallistua tulevaisuuksien kuvitteluun, niin ensitöikseen taiteilijoiden pitäisi lopettaa kaikki flirttailu niiden toimijoiden kanssa, jotka haaveilevat jatkuvasta talouskasvusta kehittämällä aineetonta arvonluontia. Taitelijoiden tulisi luopua ankarasti kaikesta globaalia eriarvoisuutta kärjistävästä kehityssuunnasta, johon mm. Taideyliopiston rehtori Kaarlo Hildén on taidetta monissa puheenvuoroissaan viemässä. Vaikka suurten pörssiyhtiöiden liiketoiminta perustuu ”aineettomaan” arvonluontiin, kuten patentteihin, muotoiluun ja tekijänoikeuksiin, eivät ne ole luomassa kestävää tulevaisuutta, josta kuitenkin pitäisi olla kyse. Kun taide kytketään osaksi luovuuskapitalismia, on se silloin mukana ylläpitämässä tuhoavaa elämäntapaamme ja sitä mahdollistavaa talouspolitiikkaan.
Ekonomisoituminen, joka vähitellen on ottamassa haltuunsa paitsi kasvatuksen, niin se ottaa voimakkaasti haltuunsa myös taiteen – politiikan se on jo ottanut haltuunsa. Kyse ei ole vain siitä, että taide asetetaan osaksi kuluttaja-kansalaisen kulutusympäristöä, vaan siitä, että itse taiteen ajattelu ekonomisoituu. Ja täten katoaa taiteen mahdollisuus kuvitella tulevaisuuksia, sellaisia, joita ei kolonisoida jo-valmiiksi.
Veli-Matti Värrin mukaan ongelmien perusta on syvemmällä, moraali-identiteettimme rakentumisen metafyysisessä syvärakenteessa. Hänen mukaansa ”Voimme puhua loputtomasti kestävästä kehityksestä, kierrättää ja kehittää luontoa säästäviä innovaatioita ja muita hyviä ja maailman tilaa parantavia asioita, mutta jos maailmaa koskevat perususkomuksemme säilyvät samoina, hyvät tekomme jäävät kosmetiikaksi tai hyväuskoisessa optimismissaan ne jopa ylläpitävät tuhoavaa (talous)politiikkaa.”
Kysymys taiteilijoille tosiaan pitäisi olla, että haluammeko olla tässä kasvussa mukana? Haluammeko? Haluammeko siirtää ongelmien käsittelyä vain kauemmas tulevaisuuteen?
Mistä siis löytää ilmaa jota hengittää, ilmaa joka tekee vapaaksi? Mistä löytää vapaata maata, jonne paeta? On mahdollista, että minun elämäni aikana tuollaista paikkaa ei vielä löydy, ei löydy ilmaa, jota hengittää. Mutta jokainen pienikin liike oikeaan suuntaan on oikein. Jokainen pienikin ele on parempi kuin ei elettä lainkaan. Minä haluaisin vaalia ajatteluamme, tunteitamme ja luovuuttamme. Haluan vaalia kaikkea sitä mittaamatonta, joka voi kasvaa loputtomiin. Empatiaa. Ystävällisyyttä. Yhdessäoloa. Leikkiä. Alati hapuilevaa. Hetkittäin paljastuvaa. Kaikkea sekavaa ja sameaa. Minä haluaisin luoda uutta yhteismaata. Aluetta, jota kukaan ei saavu aitaamaan, resurssoimaan ja asettamaan sijoilleen. Haluaisin luoda yhteismaata, jossa ihminen ei menetä voimaansa työkoneeksi pelkistetyksi, pakotetuksi pelkäksi työvoimaksi konsumeristikansalaiseksi, joka joutuu maksamaan siitä, että voi elää.
”Antroposeenin ajan sivistys on luonteeltaan planetaarista. Kestävyystietoisesti orientoituva kansalainen, planetaari, haastaa omia maailmassa olemisen tapojaan kysymällä, kuinka hän voi osana yhteisöjä ja yhteiskuntaa alkaa katsoa, kokea ja elää toisin. Toisin elämisen kriteerinä on sen maailman laatu, joka meiltä jää tuleville sukupolville. Ihmisen ulkopuolista luontoa ei nähdä rajattomaksi hyödykkeeksi vaan yhteisvauraudeksi, joka on lainassa meidän jälkeemme eläviltä ihmisiltä. Uuden edistyskertomuksen ihminen antaa nykyistä enemmän arvoa sellaisille vaurauksille, joiden varassa monimuotoisen elämän jatkuminen on ja jotka tarvitsevat ihmisiltä myös aktiivista suojelua ja elinvoiman palauttamista.” (Joutsenvirta&Salonen, Sivistys vaurautena)
0 kommenttia