Minua hiukan huolettaa se, että keskustelu ja sitä kautta vaatimukset teatterin VOS-rahoituksesta perustuvat hyvin hatarille väitteille. Väitetään, että demokratia ja teatteri olisivat syntyneet Kreikassa ja vielä samaan aikaan, toisiinsa vaikuttaen. Tästä sitten vedetään johtopäätös, että teatteriin kohdistetut rahoitusleikkaukset olisivat suora uhka demokratian toteutumiselle.
Kaunis tarina, mutta harmillisesti se ei pidä paikkaansa!
Demokratiaa saatikka teatteria EI keksitty Kreikassa.
Sekä teatteri, että demokratia ovat molemmat koko ajan muuttuvia, muuntuvia ilmiöitä, eikä niillä ole selkeää alkupistettä. Ne ovat joustavia ja konteksteista riippuvaisia.
Mutta tietenkin nyt on herkullista kysyä: jos demokratiaa uhkaa sen legitimiteetin väheneminen, niin uhkaako teatteria sama asia – entä jos se ei enää operoi maailmassa tavoilla, joilla se legitimoisi itsensä?
Toinen usein toistuva väite on, että rahoituksen vähentäminen tuhoaa ”esittävän taiteen ekosysteemin.” Mutta kun tuollaista ekosysteemiä ei ole olemassakaan. Varsinkin korona-aikana se tuli erityisen hyvin esiin. Ei ole olemassa mitään ”esittävän taiteen ekosysteemiä”, on vain joukko erilaisia verkostoja ja järjestelmiä – mutta ei ekosysteemiä.
Yllämainituista asioista johtuen minulle syntyy kysymys: onko teatteri eristetty/eristänyt itsensä jo niin vahvasti, että sen kyky operoida todellisuudessa on vakavasti hapertunut?
Tämä kysymys tuli mieleeni jo muutama viikko sitten ”suuressa” kohussa, jonka Lahden kaupunginteatteri aiheutti kuulutuksella, jossa yleisöä informoitiin adressista taiteen ja kulttuurin puolesta. Kyseinen kohu toi jälleen kerran pintaan sen status quon, joka on muodostunut rahoittajan ja teatterin välille. On aivan liian hölmöä väittää, että kyseinen episodi olisi paljastanut jotain taiteen ja valtaapitävien jännitteisestä suhteesta – tai sitten se jännitteinen suhde on muodostunut jo uskomattoman latteaksi. Mielestäni se ainoastaan raotti sitä sementoitunutta asetelmaa, jossa teatteri on onkaloitunut irti maailmasta, eikä se enää osallistu siihen muuta kuin yhtenä kulutuskulttuurin objektina/esineenä – sillä myös teatterin arvolupaus (pakko)kytketään jatkuvan kasvun ideologiaan. Ja ehkä siksi sen rahoituksesta on helppo leikata, sillä teatteriin panostettu veroeuro tuota kovinkaan hyvin. Jos kerta taloudellista toimeliaisuutta halutaan, niin rahat pitäisi tunkea vaikka teknologia- ja peliteollisuuteen! Sillä, että teatterilla (kulttuurialalla) on taloudellista kokonaisvaikutusta eli että se osaltaan lisää muiden sektoreiden tuloja, työllistää ihmisiä ja tuottaa arvonlisää, ei tässä yhteydessä kauheasti ole merkitystä: ihmiset todennäköisesti laittaisivat rahansa kiertoon sitten muilla tavoilla, ne rahat eivät jäisi ihmisten tileille makaamaan.
Mutta kun teatterin arvolupaus pitäisi kytkeä ihan toisaalle, toisella tavalla.
Ehkä teatterin rahoitusta pitäisi kehittää sellaiseen suuntaan, jossa suhde rahoittajaan olisi kaukaisempi, kuin ns. käsivarren mitassa? Taiteen autonomisuus, ihan samoin, kuin tieteen, on vakavasti uhattuna. Myös tuo ekosysteemisyys omaa valtavan määrän mahdollisuuksia, mutta se ei rakennu itsestään. Se vaatisi maailmaan astumisen ja uudenlaisten suhteiden luomista sellaisten toimijoiden kanssa, jotka vaikuttavat omaan toimintaan. Eikä vain suhteita sinänsä, vaan olisi kehitettävä suhteiden laatua – ja erilaisten toimijoiden kanssa!
0 kommenttia