– taiteellisen yhdessäajattelun lähtökohtia
Aina minä palaan tähän. Mutta kun tätä vaan pitää jankata. Eli aloitan Agambenin tutulla ajatuksella: hän kirjoittaa kirjassaan Tuleva yhteisö, että etiikka ei voi perustua ajatukselle ihmiselle ominaisesta olemuksesta tai kohtalosta. Etiikka ei siis voi perustua yhdelle ideologialle, ei estetiikalle tai viisaustraditiolle. Eikä sitä voi omistaa yksikään ihminen, ei organisaatio, ei yhteisö saatikka valtio. Eettinen yhteisö on yhteisö, jolle kuuluu vain yhteenkuuluminen, jota ei lähtökohtaisesti määritä mikään ennakkoehto, jonka puitteissa yhteisö sitten itselleen (ja muille) ilmenee.
Tämä tarkoittaa myös sitä, että jotta yhteisö saavuttaa koko potentiaalinsa, on sen sallittava ne tavat, joilla jokainen yksilö voi toteutua juuri omana erityisyytenään, ehdoitta. Sillä tässä erilaisuuksien kudoksessa asuu ihmiskunnan yhteinen potentiaali – Arto O. Salonen sanoo kauniisti, että henkiset arvot voivat kehittyä loputtomiin!!
Maapallo ei aseta mitään rajoituksia henkiselle kasvulle!!
Arto O. Salonen kysyy ”Miten sinun juttusi voi muka olla minulta pois – sinun juttusihan on eri kuin minun juttuni?” Ja tästä avautuu hieno eettinen periaate: entä jos tukisimme enemmän toisiamme, tukisimme toisen loistamista?
Vastavuoroisuus on avainasemassa.
Ja se ei päde vain suhteessa toisiin ihmisiin, vaan suhteessa kaikkeen olevaan. Me tarvitsemme toinen toisemme, jotta olisimme onnellisia ja jotta maapallo selviää. Olemme kytköksissä koko ajan toinen toisiimme, me vaikutamme toisiimme – kysy siis, että millaista maailmaa haluat ja mikä on sinun hyväsi. Sillä ne ovat loppujen lopuksi yksi ja sama asia!
Arto O. Salonen puhuu tosi hienosti jaetusta ymmärryksestä, moniäänisyydestä ja kohtaavasta läsnäolosta. Ja että oman hyvän ts. oman erityisen osaamisen tunnistaminen antaa mahdollisuuden lukea todellisuutta niin, että myös muut voivat loistaa. Koska se oma loistaminen edellyttää myös sitä, että muut loistavat eli että kaikki pääsevät ”mittaisekseen.” Jokaisella on oma ”mittaisuutensa”, oma erityisyytensä!
Ja siksi me tarvitsemme alati kehittyvää ja myös alati yhdenvertaisempaa vuorovaikutusta ja dialogia.
Jussi Vähämäki pohtii kirjassa Kollektiivinen asiantuntijuus aivotyötä, joka tekee työn yhä vaikeammin määriteltäväksi ja siksi myös vaikeammin hallinnoitavaksi tai tarkkaan hallittavaksi. Sillä aivotyö vaatii kommunikaatiota ja yhteistyötä – ainakin toimiakseen tai tuottaakseen ajattelua. Vähämäki heittää hauskan ajatuksen, joka paitsi inspiroi (ainakin minua), mutta joka paljastaa yhden mahdollisen näkökulman tarkastella yhdessäajattelemista: “yksilöt eivät voi ajatella.” Miten hieno ajatus! Sillä jos aivotyö vaatii kommunikaatiota ja yhteistyötä, ei voi myöskään olla ajattelua, joka ei edellyttäisi vuoropuhelua. Tai ylipäätään vuorovaikututusta: vuorovaikuttaminen ja -vaikutushan voi luonteeltaan olla hyvinkin moniaistista/-tasoista. Siksi sana “aivotyö” ei ihan kuvaa ajattelun kokonaisvaltaisuutta. Se antaa edelleen ymmärtää, että ajattelu tapahtuu aivoissa, vaikka se tapahtuu koko kehossa ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, väleissä. Ehkä ”aivotyön” voisi korvata, vaikka termillä ”ajattelutyö”, koska siitä on oikeasti kysymys, ajattelemisesta koko kehollaan, aivoillaan, kaikella, mikä osallistuu siihen vuorovaikutukseen!
Tätä ajattelua voisi soveltaa suoraan siihen, miten me ihmiset luomme yhteisöjämme, miten luomme sitä todellisuutta, jossa elämme.
Mutta minun kontekstini on nyt taiteellinen ajattelu.
Haluan ajatella nyt (taiteellisen) ajattelun ja taiteellisen työskentelyn sosiaalisuutta ja sitä, että miten ajattelu tarvitsee sen toisen ihmisen. Jos kerta “aivotyö” edellyttää vuorovaikutuksen, niin silloin ajatus tiukasti rajatuista ammattikuvistakin hämärtyy. Sillä yhdessäajattelussa minä tuon siihen yhteiseen tilaan oman ajatteluni ja tämä ajattelu on edellytys sille, että minun kanssani ajattelija täydentyy – me siis luomme yhteistä ajattelua ja olemme yhdessä vastuussa tämän yhteisen ajattelun sisällöstä. Se mitä me luomme yhdessä, on yhteistä omaisuutta ja se on se lopullinen “ammatti”, jota harjoitamme. Yhdessä syntyy se varsinainen työ.
Susan Eriksson-Piela kirjoittaa, että vielä 60-luvulla professioteorian mukaan se mikä edellyttää vuorovaikutusta tai jonkun toisen panosta, ei täytä profession kriteeriä. Eli silloin professionaalin asemaan ei ole pääsyä ammatilla, joka ei edellytä erikoisosaamista ja jonka seuraamuksia kuka tahansa voi suoraan valvoa/kontrolloida.
“Joissakin aikaisemmissa professiososiologisissa teorioissa ne ammatit eivät ole saaneet täysvaltaista professioammatin määritystä, joissa ammattitoiminta perustuu vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.” (Piela)
Amitai Etzioni on puhunut jopa “puoliprofessionaaleista”! Myöhemmin profession määritelmät alkoivat ottaa itsensä osaksi myös vuorovaikuttamisen tarpeen eli että nekin ovat itsenäisiä ammatteja, joissa yhtenä osaamismääreenä on esim. vuorovaikutus. Mutta tuo pohja-ajatus kiehtoo minua nyt: että olisi olemassa ammatti, joka nimenomaan edellyttää toisen/toisia, jotta voin kokea edustavani jotain tiettyä professiota. Tuossa on jotain oleellista – ainakin, jos eettisyys suhteessa toiseen ihmiseen yhtään kiinnostaa. Sillä tuolla tavalla merkityksellistetty professio sanoo toiselle:“minä tarvitsen sinua tehdäkseni työni.” Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että “tarvitsen sinua tehdäkseMME työMME.”
Miten ajatella yhdessä?
Miten rakenteistaa tiloja, olosuhteita, joissa yhdessäajattelu mahdollistuu?
Miten tuo alun Agambenin ajatus liittyy tähän?
No jos kerta ihmisellä ei ole mitään ennalta määrättyä olemusta ja kohtaloa, silloin kukaan ei voi tulla yhteisen ajattelun tilaan minkään oletuksen kanssa siitä, että miten tilanteen tulisi edetä tai mitä ajatella – on vain se oma erityisyys, on se yhdessäolo ja mahdollisuus avautua sille yhdessäololle. Ja luoda yhdessä sen yhdessäolon ehdot, jossa voisi vaikka toteutua Arto O. Salosen teesit onnellisuudesta:
ONNELLISUUDEN MAKSIMOINTI
- Tunnista itsellesi luovuttamattomat asiat.
- Toimi tunnistamiesi arvojen mukaisesti.
- Hakeudu ympäristöön, jossa edelä oleva on helppo toteuttaa.
Ajatellaan yhdessä.
Ajatellaan korkeasti.
0 kommenttia