Kansallisista stereotypioista

Tämä teksti syntyi tarpeesta ajatella monikulttuurista toimintaympäristöä ja niitä syviä ennakkoehtoja ja ongelmia, joita kyseisessä toimintaympäristössä tulee vastaan. Ajattelu auttaa mieltä avautumaan ja kohtaamaan sitten ilmiöitä, joita vastaan tulee!

Stereotyyppi – väärinkäytettynä vaarallinen

”Kansalliset ja kulttuuriset stereotypiat vaikuttavat paljon siihen, kuinka ihmiset näkevät itsensä ja toisensa”, sanoo Robert Mc-Crae. Lisäksi hän muistuttaa, että ”epäedulliset stereotypiat voivat johtaa syrjintään ja jopa vainoon.”

Jostain syystä tämän asian ymmärtäminen on suomalaisille niin haastavaa?

Se on jotenkin aika yllättävää, kun miettii ihan suomalaisten omaa kotoperäistä, itseluotua historiaa ja sitä miten suomalaiset ovat kohdelleet omaa kansaa, sen puitteissa olevia kulttuureita / elämäntapoja – sillä Suomi ei ole mikään monoliittinen kulttuuri, vaikka se siihen narratiivin onkin aika kovasti rakastunut.

Suomen Lappi resursoitiin aikoinaan tiettyjen oletusten pohjalta – että se on erämaa ja että ihmiset yksinkertaisia (miten mm. jokivartisiin tilallisiin suhtauduttiin). Narratiivi jostain tiettömien taipaleiden takana olevista näkymättömästä, likimain ihmisen asumiseen kelpaamattomasta ”syrjäseudusta” madalsi Pohjolan Voiman ryhtymistä väkivaltaiseen suuren lohijoen tuhoamiseen. Hankala tuota on todistaa suomalaiselle insinöörimielelle, että miten syrjäseudun narratiivi ts. stereotypia oli vaikuttamassa päätöksiin ja valintoihin. Koska heille suhde maahan on suhde resurssiin, johonkin, jota voi ostaa ja jota voi hankkia lisää. Suomalaisen insnöörimielen luontosuhde on kauneimmillaan hetkenä kesämökin laiturilla kovan saunan jälkeen, kun se koffi kosahtaa auki ja suusta pääsee ”ah, on täällä luonnossa niin ihanaa!”

Tuo pieni hetki saunanjälkeen on tietenkin ihan hyvä ja jokaisella on siihen nautintoonsa oikeus. Mutta sen kokemuksen ytimessä on edelleen se, että suhde siihen lähiluontoon on ihmiskeskeinen: se luonto järvineen ja puineen, kauniine vesineen, on olemassa vain insinöörimielen kokemusta varten. Se on lavastettu ja rakennettu tilanne, siis sitä kokemusta varten laadittu, jollaisen kokemuksen insinöörimieli haluaakin saada!

 

Ei yllätyksiä.

Vain oma illuusio luontosuhteesta, siitä ”erityisestä”, suomalaisesta luontosuhteesta merkitsee!

 

Miten jokivartisten pakkolunastus toteutui? Miten voin todistaa, että mielikuvat vähempiarvoisesta jokivartisesta pitävät paikkaansa? Meillä on ainakin jokivartisten tarinat todisteena. Heidän kokemuksensa. Meillä on kokemustietoa siitä, että miten tonttejaan myyvät jokivartisen tilalliset suhtautuivat ihan toisesta maailmasta paikalle saapuneisiin rahasalkkumiehiin – miten luoda hinta jollekin, sille omalle maalle, joka on suvun elättänyt vuosisatoja ja joka antaa samalla identiteetin ja kokemuksen elämän jatkuvuudesta? Miten tällaisessa asetelmassa voi tapahtua oikeaa dialogia? Miten täysin erilaisesta tietämisen traditiosta paikalle saapuneet voivat oikeasti neuvotella maan hinnasta, kun toinen ei oikein ajattele maalle mitään hintaa? On siis kestämätöntä sanoa, että ”kyllähän jokivartisten kanssa neuvoteltiin”, kun kaikki jokivartiset eivät nähneet maalle markkamääräistä arvoa! Meillä on siis ihan suomalaisina kokemustietoa siitä, että miten mielikuvat alueista ja siellä asuvista ihmisistä tuottavat mielikuvia politiikan tekemisen pohjaksi.

Suomalaiset ovat, täten, myös itse kärsineet, kun elämäntapa ja siihen liittyvä tuhatvuotinen traditio tuhotaan. Euroopan suurimman lohijoen patoaminen tuhosi jokivartisten elämäntavan ja sen seurauksena ilmaantui itsetuhoisuutta, alkoholismia ja masennusta. Suomalaisilla on siis tietoa ja ymmärrystä, että mitä elämäntavan tuhoaminen tarkoittaa ja millaisia seurauksia sillä on. Siksi on pöyristyttävää, että tätä tietoa ei osata soveltaa toisessa yhteydessä, saamelaisasiassa, vaan yhtä elämäntapaa tuhotaan surutta. Kyseessä on kulttuurinen kansanmurha, jossa kulttuuri, jonka ylläpitämiseen tarvittavat käytänteet tuhotaan, hiljalleen. Ihmiset eivät kuole suoraan, mutta kulttuuri kuolee. Kulttuuri kohtaa oman kansanmurhansa hitaasti, mutta varmasti, suomalaisten katsellessa!

On aivan järjetöntä, että suomalaiset eivät ymmärrä luonnon ja alueiden merkitystä saamelaisille, joiden elämäntapa kytkeytyy siihen välittömään lähitienooseen.

Representaatio saamelaisista on juuri yksi esimerkki siitä miten negatiivinen stereotypia toimii.

Hetki sitten televisiossa Ivan Puopolo kysyi, suorassa lähetyksessä, Saamelaiskäräjien puheenjohtajalta, siis saamelaisten johtajalta, että ”mites se, kun teistä saamelaisista on semmoinen käsitys, että olette aina niin riitaisia, niin onko se siellä nyt ongelmana?”  Eräs ystäväni sanoi kerran, että ”jos saamelaiset eivät aina pukeutuisi siihen lappilaisasuun, niin heidät voisi ottaa tosissaan – mutta miten jotain haltijapeikkoa voi ottaa tosissaan missään keskustelussa?”

Ja nämä sterotypiat sitten muokkaavat diskurssiavaruuttamme ja sitä miten me luomme oletuksia ja käsityksiä stereotypian kohteesta. Ja kun näitä stereotypioita sitten käytetään mm. politiikan teossa, on jälki rumaa.

Stereotypiat ovat olemassa, koska niitä eletään todeksi ihmisten näkökulmissa. Tieteellistä pohjaa ei stereotypialle ole, tietenkään, mutta niin kauan nitä eletään kulttuurisesti todeksi, ne ovat olemassa ja niistä pitää voida puhua.

”Ei stereotypioita kannata liikaa mustamaalata. Me tarvitsemme yksinkertaistuksia”, sanoo Turun yliopistossa tutkijana työskentelevä Olli Löytty. Hänen mielestään stereotypiat voivat myös heijastaa kansallisia arvoja, kertoa siitä, mitä ihmiset ovat halunneet ja haluaisivat olla. Näin yleistykset voivat toimia myönteisinäkin persoonallisuuden rakennuspalikoina.

Mutta kenen persoonallisuuden rakennuspalikoista nyt on kyse?

Kysehän ei oikeastaan ole siitä, että stereotyyppiä mustamaalattaisiin, vaan siitä, että pitäisi ajatella miten stereotyyppi luo todellisuutta ts. meidän pitäisi ymmärtää se, että miten kieli luo todellisuutta, miten kieli on dynaaminen voima, joka erityisesti sanomisen hetkenään vaikuttaa siihen tilanteeseen, jossa sanoja ja asioita lausutaan. Ja jossa stereotyyppejä julkituodaan.

Steterotyyppejä luodaan koko ajan uusiksi.

Kirjoitin yllä parista kommentista, joita saamelaisista olen kuullut. Samaa havaintoa tukee tunnettu saamelaisaktivisti-runoilija Niillas Holmberg. Hän sanoo, että ”uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana, joka kitisee oikeuksistaan ja ylireagoi esimerkiksi siihen, kun ulkopuoliset pukeutuvat saamenpukujäljitelmiin eli feikkisaamenpukuihin.”

Miten ylittää se ongelma, joka syntyy siitä, että keskustelu typistyy keskusteluksi feikkisaamenpuvusta?

Olin yhdessä tilaisuudessa, jossa keskusteltiin tavoista, joilla saamelaisten historiaa kirjoitetaan. Tilaisuudessa yksi saamelaishistorioitsijoista sanoi, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaiskäsityötä, koska pelkäävät saavansa syytteet kulttuurisesta appropriaatiosta.

Mutta eikö näin käy silloin, kun systeemisen muutoksen, valtavan megarakenteen ongelmia käsitellään yksilöiden tasolla? Nyt luodaan keskustelua, jossa yksittäiset aktivistit ja muka-eettiset-maailmanparantajat luovat kurituskäytänteitä, joilla toisesta kulttuurista omaan elämänsä osaksi komponentteja ottaneet ihmiset paljastetaan. On luotu keskustelukulttuuri, jossa jokainen voi tarkkailla jokaista ja kuka tahansa voi joutua massiivisen kurituksen kohteeksi.

 

Ei mitään järkeä.

 

Ja mahdollinen hyvä asia katoaa somevihan ja maalituksen alle ja koko ajan puhutaan jostain muusta kuin pitäisi.

On väistämätön tosiasia, että ihmiset elävät elämäänsä todeksi asuinsijoillaan, siitä omasta kulttuuristaan käsin ja he saavat koko ajan vaikutteita muualta. Mikään kulttuuri ei kestä, jos se umpioituu omaan yksinäisyyteensä ja kadottaa elävän suhteen muuhun todellisuuteen. Mitään puhdasta, aitoa, alkuperäistä, yhtenäistä saamelaista, suomalaista tai vaikkapa islamilaista kulttuuria ei ole olemassakaan, koska kaikki lainaavat toisiltaan ja sekoittavat mielin määrin erilaisia kulttuurisia vaikutteita. Kulttuurintutkijaa Stuart Hallin ajatusta seuraten voi todeta, että maailma on täynnä ”kulttuurisia sekasikiöitä”.

Olli Löytty ehdottaa, että ”olisi parempi puhua kulttuurisesta hyväksikäytöstä tai vallankäytöstä, sillä kaikki kulttuuri on omittua, kierrätettyä ja lainattua.” Sen sijaan, että keskittyisimme yksittäisiin kulttuurisiin lainauksiin, pitäisi puhua olosuhteesta ja siitä rakenteesta, jossa lainaaminen tapahtuu. Varsinainen ongelma on valta-asetelma, se mekanismi, jossa vieraita kulttuureja esitetään väärin ja ne tuottavat politiikkaa, jossa määritellään se, että kellä on sananvaltaa ja paljonko.

Onko siis niin, että kyse ei olekaan siitä, että jotain varastetaan, että jotain lainaillaan ja jotain käytetään eri tavoin? Kulttuuristen varkauksien etsintä ja niiden nimeäminen voikin toimia kokonaan alkuperäistä ideaansa vastaan – sillä kulttuurit säilyvät elinvoimaisina nimenomaan vaihdon ja muuttumisen kautta. Mikään kulttuuri ei säily samana, vaan se pysyy elinvoimaisena vuorovaikutuksesta kaiken muun kanssa.

Ongelma ei ole tuossa varastamisessa, vaan ongelma on riistossa, jossa toisen kulttuurin ei sallita toteutua sen kulttuurin omilla ehdoilla, vaan sen olemassaolon käytänteet tuhotaan tai ainakin tehdään vaikeiksi!

Miten välttää se, ettei keskustelu kulttuurisesta omimisesta jumitu kiinni yksityiskohtiin, vaan se avautuisi käsittelemään rohkeasti sitä, mistä on kyse: sorrosta kulttuuripolitiikan keinoin?

Muistan yhden keskustelun, jossa saamelaistaiteilija sanoi minulle, että keskustelu saamelaispuvun käytöstä ei ole se oleellisin asia, vaan siitä on tullut se viimeinen raja heille sanoa itseen kohdistuvasta riistosta, että ”nyt riittää!” Silloin en osannut kysyä, mutta nyt pohdin ääneen: onko nyt sitten niin, että haastamisen tiloja ei ole yksinkertaisesti ole ja ne on pakko rakentaa sinne, missä edes pieni murtuma löytyy – kuten sitten vaikka keskustelu saamelaispuvun käytöstä?

 

Minä haluaisin ajatella tätä asiaa.

 

Haluaisin ymmärtää asiaa siksi, että voisin puhua asiasta valkoisena meille valkoisille. Koska ei kyse ole mistään ihmeellisestä asiasta: mikään kulttuuri ei halua tulla tuhotuksi. Me suomalaiset emme voi ymmärtää ja nähdä esim. asuntola-asian ja saamenpuvun välistä yhteyttä, koska se koko konsepti on meille mieletön. Sama asia, kun minulle yritettäisiin selittää saamelaisten luontosuhdetta – tosin sitä on yritetty, koska minua asia kiinnosti ja tein töitä saamelaistaiteilijoiden kanssa. Ja kysyin. Mutta nopeasti oli selvää, että minulla ei vaan ole mitään mahdollisuutta päästä kiinni siihen ymmärrykseen / tietämiseen, jonka pohjalta saamelainen maailmankuvaansa rakentaa – mutta voin silti kunnioittaen olla hiljaa.

Ja voin olla tuhoamatta sitä mitä en ymmärrä.

Siksi pitäisi puhua rakenteita ja siten vältettäisiin kaikenlaiset loukkaantumiset ja kysymykset, että kuka saa puhua ja mistä. Ja että kuka omistaa kulttuurin. Kyse on yksinkertaisesti selviytymisestä. Ja siksi pitää kysyä, että miksi joku kulttuuri haluaa tuhota toisen?

 

Miksi Suomi haluaa tuhota yhden alkuperäiskansan?

Miksi tätä kysymystä ei suomalaiset osaa kysyä itseltään?

 

Ettei vaan suomalaisessa itseidentifikaatiossa olisi jokin ongelma? Ettei vaan suomalaisen itseään varten kehittämä stereotypia oikeudenmukaisesta, rehellisestä ja luontoa kunnioittavasta suomalaisesta olisikin valheen päälle rakentunut?

 

Stereotyyppi voi siis todella olla vaarallinen – ainakin väärinkäytettynä.

 

Ijeoma Oluon sanoin:”Taistelemalla sen puolesta, että koulujen historian oppikirjat kuvaisivat totuudellisemmin historiaa ja sen moninaisuutta, voimme yrittää muuttaa kulttuurisen omimisen menneisyyden jäänteeksi.”