Me ihmiset olemme koko ajan täysiä ja meissä on kaikki hyvä ja meissä on kaikki rakkaus.
Mutta meillä ei aina ole pääsyä siihen täyteyteen, joka meissä kajahtelee ja joka soi meissä, miten mittaamattomuus nyt ikinä soikaan. Kai se soi äänellä, joka nousee sieltä, mikä meidät perustaa – lihastamme ja sen raa´asta olemisesta, siitä minkä kautta asetumme suhteisiin muun maailman kanssa. Ja jonka päälle me kehkeydymme, ilmaannumme ajatuksinemme, tapoinemme ja taipumuksisimme. Mutta kaikki tuo edeltävä on jo meissä, emmekä me pääse siitä eroon. Ja silti me olemme aina paossa, emmekä ikinä pääse kiinni totaaliseen täyteyteen, siihen lihallisuuteen, joka edeltää kehoa ja sen kokemusta. Mutta tuon kytkennän rajoille me voisimme itsemme kutsua.
Se ääni ja sana, jolla me johdattelemme itsemme, se on aistiva ääni, se on feminiini ääni, joka jatkuvasti halutaan pelkistää pelkäksi seksiksi, joka palvelee vain haluja. Ja yleensä miehen halua ja katsetta. Mutta kun nyt puhun aistimellisuudesta ja seksuaalisuudesta, minä puhun elämänvoimasta, joka yhdistää aistin, järjen, intuition, kaiken sen sisäisen avaruuden, joka syvenee sisään, kuin imploosio, jolla ei ole loppua.
Se on todellista lihan värinää.
Se on sanomista, se on sanojen käyttöä, joka ei ole minun sanomaani, vaan sanoja, jotka nousevat minusta. Ne ovat asentoja ja eleitä, jotka eivät ole minun päättämiäni, vaan minun mahdollistamiani, minun sallimiani. Ne nousevat esiin sinä hetkenä, kun kontrolliin ja hallintaan pyrkivä egomieli vaikenee tai siirtyy edes todistajan hiljaiseen asemaan. Ne sanat nousevat minusta, ne työntyvät esiin minusta, lihastani, niissä on silloin aistiva osuus, jopa sanalla on silloin lihansa.
”Lihallinen suhde toisiin ei rajoitu vain näkemiseen ja kosketukseen, vaan on myös kielellinen. Kieli ei ole ruumiillisuuden peite, vaan se on läpeensä seksuaalista ja saa voimansa halusta. Seksuaalisuus ja ilmaisu kietoutuvat yhteen ja kertovat suhteista toisiin.”
– Juho Hotanen
Me olemme aina oman historiamme otteessa, meissä asuu eri tavoin kerrostunut tieto, kieli ja sen sanat. Mutta samalla nuo, jotka pitävät meitä otteessamme, ne ovat samalla ne sillat ja väylät, joilla me pääsemme niiden yhteyteen. Eräs tarina kertoo runoilijasta, joka ymmärsi, ettei ole uusia sanoja ja hän mykkääntyi. Mykkyys ei ole nyt se vaihtoehto, vaan vaihtoehto on toisin sanominen ja toisin tekeminen. Me olemme kietoutuneet kaikkeen siihen mikä on, sillä se kaikki on edellytys sille, että minä voin tässä nyt kommunikoida teille. Mutta mikään sanottu, mikään liikuttu keho, mikään ei ikinä tyhjene, vaan koko ajan niiden kautta avautuu uusia mahdollisuuksia, uusia potentiaaleja, uusia avautumia kohti maailmaa.
Aistiva sana ja aistiva liike, aistiva mikä tahansa ele ja yritys, ne nousevat siitä lihasta, jonka kautta me olemme maailmassa. Mutta tämä ”aistivuus” ei ole enää meille annettuna, se on annettu, koko ajan, mutta me olemme kadottaneet sen. Siksi meidän tulee etsiytyä uuden kielen ja uusien asentojen maailmaan, meidän on luotava reittejä siihen olemiseen, jota emme pääse pakoon.
Ja jolta silti olemme koko ajan paossa.
Juho Hotanen sanoo kauniisti: ”meidän on kiinnityttävä aistittavaan maailmaan, jotta se avautuisi meille.”
Aistimisen kautta meillä voisi olla pääsy syvyyteen, siihen mitä Merleau-Ponty sanoo vertikaaliseksi olemiseksi. Tämä vertikaalisuus on sisäinen räjähdys, kuin se miten pisara ilmaantuu veden pinnalle – se ei laajene vain aaltoina ulospäin, vaan se laajenee myös sisäsuuntaansa. Tämä värähtelevyys on se, joka sitten murtautuu läpi olemisen kaikkien tasojen. Se on hellää räjähtämistä, se on aistivaa värinää, joka puhuttelee siellä missä ei ole kieltä, jossa on vain raaka ja puhdas oleminen. Vaikka meillä ei ole pääsyä raakaan olemiseen, meillä on aavistus siitä. Se aavistus on se kajahtelu, jonka voimme kuulla ja jonka voimme kokea ja jonka voimme ekstaasin keskellä nimetä siksi omaksi voimaksi, joka meissä aina jo on.
Merleau-Ponty kutsuu vertikaalista olemista myös raa’aksi, villiksi ja lihalliseksi olemiseksi. Se on luonnon, kielen ja historian kietoutuminen yhteen, oleminen, joka leikkaa läpi näiden tasojen ja elättää niitä ja jonka kautta meille on merkityksellinen maailma.
Minna Salami ehdottaa, että tieto pitäisi erotisoida. Ja se pitää erotisoida siksi, että europatriarkaalinen tietäminen haluaa poistaa tiedosta kaiken eroottisen. Eroottisuus liitetään feminiiniseen ja sitä ei tietenkään voi silloin ottaa mukaan maailman luomiseen, siis feminiinisyyttä ja eroottisuutta. Niille ei ole sijaa tosiasiafaktajärkipohjaisessa maailman luomisessa! Tiedon tulee olla askeettista ja ankaraa, sen tulee olla kaikesta epäselvästä mähnästä irtiolevaa. On aina valittava joko järki tai tunne, on luotava ne dikotomiat ja niiden väliltä on päätettävä, mihin uskoo ja minkä tiedon varassa sitten todellisuutensa luo. Mutta jos elämästä riistetään pois lyyrisyys ja eroottisuus, jos aistivoimaisuus, joka kuitenkin osaltaan perustaa ihmisen olemisen, jos se riistetään, tehdään elämästä objektimaista, paikalleen asettunutta latteutta.
Ja meillä ei ole syytä asettua paikoilleen.
Meidän on taisteltava uuden tietämisen pariin!
Ja mikä parasta: meillä on aina toisemme ja me voimme etsiytyä toistemme yhteyteen, maailmaan, jota jaamme. Ja me voimme luoda suhteita, joissa olemisen koko täyteys pääsee esiin. Ja yksi väylä kohti tätä täyteyden kokemusta on aistivan esiin manaaminen, sillä ”Toisiin eläytymään kykenevä ruumis on haluava ja libidinaalinen. Havainto on halun muoto eikä tietoisuuden muodostama suhde: läpi ruumiin se pyrkii kohti toista ruumista, se tapahtuu maailmassa, ei tietoisuudessa.” – Merleau-Ponty
0 kommenttia