Hengitän maailman sisääni. Enkä vain hengitä sitä sisääni, vaan se koskettaa minua kaikin tavoin: olen lihani kanssa maailmassa ja kosketus sen kanssa kertoo minulle sijaintini, itseni. Se kertoo minulle, että minä olen juuri tässä, siinä kulloisessakin suhteessa niiden kanssa, jotka kunakin hetkenä minuun osuvat. Tämä osuminen on sen osuvampaa, mitä herkemmin osaan kuulla ne vihjeet, ne kosketuksen esittämät pienet vihjeet, ne paattisen momentin tarjoamat murtuman mahdollisuudet. Minä pidän erään filosofin ajatuksesta eksymisestä, aktiivisesta eksymisestä. On suht selvää, että on mahdotonta eksyä niin totaalisesti, että ei löytäisi enää takaisin kotiinsa. Silti ajatus ”eksymisestä” inspiroi kysymään niitä ehtoja, joiden kautta itse itseäni todeksi joka hetki piirrän. Tämä filosofi sanoi, että aina kun hän lähtee metsäkävelylleen, hänen on oltava valmis sille, että ei enää löydä kotiinsa. Tämä ei ole vain konkreettinen ajatus: että jos lähden Pajamäen kodistani, niin miten voisi olla mahdollista kadota niin totaalisesti, että en enää löytäisi kotiovelleni. Mutta se ”koti”, josta voin eksyä ja jonka suhteen otan haasteen vastaan ja jota harjoittelen, on koti olemisena, koti olemisen paikkana, koti sellaisena olemisen tapana, jossa ollessani voin sanoa ”olevani kotona.” Kun maailma tarjoaa erilaisia ehdotuksia, erilaisia tarjoumia, joihin tarttua, ne voivat johdatella minua johonkin itselle vieraaseen. Varsinkin ne tarjoumat, jotka osuvat alueille, jotka eivät ole niin totuttuja ja jo niin kontrolloituja, ne ovat ”vaarallisia.” Haluan oppia myös aistimaan toisin kuulon ja näön suhteen, haluan oppia eksymään myös niiden kautta, niiden tuttuudesta huolimatta – ja ehkä juuri siksi. Tuttuus ei ole kirosana, vaan tuttuus on minuun sedimentoitunutta tietoa ja ymmärrystä, joka on myös silta kohti maailmaa. Mutta tuttuus, se on samalla silta, joka avaa uudet potentiaalit, uusia näkymiä, jos vain suostun kuuntelemaan niitä herkkiä aavistuksia, jota tutun kokemuksen ja tutun tietämisen reunamille saapuvat. Sillä niitä saapuu: maailma on aina enemmän kuin mitä osaan hallita ja ottaa haltuun. Impressioiden määrä on loputon. Maailma ja minä olemme molemmat mittaamattomia. Ja siksi meillä onkin tällaiset aistimisen tavat, jotka meillä on: ne rajaavat aina asioita pois, sillä muuten emme havaitsisi mitään. Jos kuulisin kaikki äänet, en kuulisi mitään, jos näkisin kaikki värit ja valot ja niiden taajuudet, en näkisi mitään. Aistit viipaloivat maailman minulle havaittavaan muotoon. Aisteista yhteiskunnallisesti sallittuja ovat näkö ja kuulo. Niiden kautta me luomme juuri sopivia etäisyyksiä suhteessa toisiin ihmisiin. Näiden aistien tarjoamat tuntemukset ja tunteet ovat jäsentyneempiä, me osaamme ne paremmin luokitella, jakaa lohkoihin ja osaamme reagoida. Ja mikä meille Suomessa tärkeintä – osaamme olla reagoimatta. Se, että osaa olla reagoimatta, on osa suomalaisen kehotunnun katoamista, oman ruumiin vähittäistä kieltämistä ja illuusio sen näkymättömäksi tekemisestä. Uhkahan on sitten se, että joutuukin lähemmäs toisia toisia, toisia maailmassa olevia olioita, joita aistia. Mitä lähemmäs näitä toisia saavumme, alamme saada tietoa myös muiden aistien kautta. Haluan tässä yhteydessä muistuttaa, että uskon ajatukseen, että kosketusaisti on ainoa aisti – muut aistit ovat kaikki sen johdannaisia. Näkemällä kosketan kaukaisia kohteita. Olennaista siis on, että koko ajan kosken. Kosketan. Ja tulen joka hetki kosketuksi. Ja mitä lähempää toista oliota itseni löydän, sen useammalla tavalla kosketan ja kosketun. Ja kun etäisyys lyhenee, saavumme niille aistimisen alueille, niille koskettamisen vyöhykkeille, joissa saatava tieto ei olekaan enää niin jäsenneltyä. Saamme kohdakkaisempaa tietoa, mutta meillä ei ehkä olekaan mahdollisuutta tulkita ja ottaa sitä tietoa vastaan – koska saavumme tuntemattomalle alueelle. Se on tietenkin, pelottavaa. Kosketuksen se momentti, jossa annan mahdollisuuden murtumiselle, se on eettinen hetki. Se on sitä eettisyyttä, josta Innerarity kirjoittaa kirjoittaessaan vieraanvaraisuudesta – vieraanvaraisuuden tilassa asetumme alttiiksi haavoittumiselle. Tämä haavoittumiseksi tulemisen mahdollisuus on kuitenkin juuri se liminaalitila, jossa me saavumme toistemme yhteyteen. Se kaikki tapahtuu siinä välitilan tuntemattomuudessa, jossa ei tiedä kumpi koskee toista. Siinä hetkessä asuu se momentti, josta käsin voimme saada uutta ymmärrystä, uutta tietoa, uuden jäljen jostain, mikä saattaa avautua vasta aikojen kuluessa. Mutta tuona hetkenä maailma tapahtuu ihollamme, meissä, minun ruumiissani, juuri siinä kudoksessa, jonka varassa minä maailmassa kuljen. Me olemme toisenvaraisia. Mutta jos en malta, jos en uskalla asettua tuohon haavoittuvaan tilanteeseen, antaa sen kosketuksen myös koskettaa itseäni, niin alankin hallita tilannetta yksin. Alan kontrolloida tilannetta hätäisellä puheella, alan suunnata ajattelua pois tilanteesta ja mikä pahinta: alan hallita kehoani siten, että se ikään kuin kivettyy niille sijoilleen. Asetan kehoni tilaan siten, miten sen olen tottunut asettamaan tai miten sen se toinen hyväksyy. Alan hakea valtuutusta siltä toiselta, ettei sen toisen keho vahingossakaan asetu liian erilaiseksi suhteessa minun kehooni, vaan asetun toisen oletetun ehdotuksen mukaiseksi. Sillä jos kehoni olisi liiaksi toinen, toisenlainen, se toinen henkilö voi kokea sen sitten liiallisena ja mitä silloin tapahtuu: se toinen tuo tilanteeseen häpeän ja tarpeen repiä minut siihen omaansa, siihen oman tottumuksen turruttamaan kehokokemukseensa. Jos alan hallita tilannetta, niin silloin siitä katoaa vieraanvaraisuus ja siitä häviää kosketuksen paattisuus, se hiljainen momentti, jossa murtumia voisi löytyä, jossa dialogisuutta voisi tapahtua. Silloin tilanteesta katoaa alttiiksi asettuminen, kaikki kaunis tahdikkuus ja myötätunto ja siitä puuttuu toisenvaraisuus.
Pidän termin ”toisenvaraisuus” tieteellisestä määritelmästä: ”Toisenvaraisuus tarkoittaa sitä, että eliö ei pysty itse tuottamaan tarvitsemaansa energiaa vaan joutuu hankkimaan ravintonsa muulla tavalla.” Sitähän se on meille ihmisillekin – me tarvitsemme toisemme, me tarvitsemme kosketuksen saadaksemme itsemme täydeksi ja se jos mikä on energisyyttä, sitä villiä elämänvimmaa, jota halutessaan kuka tahansa voi kutsua esiin, omalle kohdalleen, kohdakkain kaiken sen kanssa, joiden kanssa kulloinkin on ja joihin kytkeytyy.
En sano, että ”kosketelkaa toisianne”, vaan sanon: ”eksykää toistenne kanssa, toistenne varassa.”
Eksytään enemmän, eksytään tähän ihmeelliseen maailmaan, joka meille annettu on.
Eksytään ja inspiroidutaan kaikesta siitä mitä eksyminen tuottaa, mitä se mahdollistaa. Eksytään, sillä eksyminen on elämisen tuntua ja elämisen erotisoimista ja loputonta inspiraatiota.
0 kommenttia