Minä yritän sanoa itselleni toisin.
Minusta kirjoittuu vähitellen ulos uusi orientaatio. Ei uusi suunnitelma miten hallita ja mitä kautta sitten elämäänsä suorittaa. EI.
Yritän johdatella itseäni, pelon kera, sitä kohti mikä lapsenomaisesti kiehtoo. Se on uteliaisuutta, jonka kadotin. Jonka taisin kadottaa jo lapsena, koska lapsen uteliaisuus on myös helppo tuhota – riittää vain elämismaailma, jossa uteliaisuudelle ei ole sijaa, jossa sitä ei havaita ja jossa sitä ei osata tukea. Yritän luoda siltoja lähellä olevaan.
Ja minua lähinnä on minun ruumiini, minun lihani, minun verenkiertoni ja hengitykseni.
Ja minua lähinnä ovat virtaukset, energiat ja halut.
Minulla on ruumis. Minulla on tämä liha, jota olen aina yrittänyt saada järjestykseen. Olen yrittänyt järjestää alati muuntuvaa aistimuskaaosta ilman tulosta. Ilman tulosta tarkoittaa ruumiin kadottamista. Se tarkoittaa, että koska en ole saanut ruumistani haltuun, minä olen kadottanut sen. Aloin vähitellen elää imaginaarisessa lihassa, sellaisessa ruumiissa, jonka mieleni rakensi minua varten suojellakseni minua oikean ruumiin kaaokselta. Ruumiini kulki mukanani, mutta minä en elänyt siinä, vaan elin oman ruumiini sisäisessä illuusiossani, kuvitelmassani siitä. Tämä kuvitelma oli kuiva ja hallittu, se oli kuiva autiomaa, jonka kuivuuden tuottamista halkeamista ei kasvanut mitään, niistä ei kasvanut ulos yllätyksen mahdollisuuksia.
On kutsuttava esiin se ruumis, joka ei asetu yhdensuuntaiseen suhteeseen hallitsijan kanssa (mieheen, maskuliinisuuteen). Sillä siihen minäkin olen suhteessa ollut. Luonut sellaista, jonka maskuliininen ymmärrys ottaa vastaan. Olen kulkenut kohti maskuliinista lihaa, jonka luulin maailmaksi, olemiseni perustaksi.
On kutsuttava esiin toinen ruumis. Se ruumis, mikä annettuna ja lähtemättömästi olen.
On kutsuttava esiin se ruumis, jossa aistit saavat sekoittua, jossa moninaiset tapahtumat saavat tilan ja jossa tuhlailevuus on sana sille kokemukselle, jossa ei laskelmoida, jossa heterogeenisyys on saa yhä uudenlaisia heterogeenisyyden muotoja, loputtomia kytkentöjä ja outouksia.
En halua vain ajatella ja kirjoittaa uutta ruumista esiin. On elettävä kohti uutta ruumista. On elehdittävä, on muunneltava asentoja, on tanssittava siellä missä kaikki olemme. On tanssittava teidän väleissänne ja teidän kanssanne. On luotava ruumiillinen kirjoitus, joka ei tapahdu kynän tai tietokoneen näppäimistöllä kirjoittamisen liikkeessä, vaan on luotava kirjoitus, jota kirjoittaa maailman lihaan. Ja johon sitä kirjoittaa jokaisena arkana hetkenä, kun uskaltaa kuunnella sitä suuntautuneisuutta, joka kulloinkin tulee esiin. Tai aavistusta ja hiljaista potentiaalia, joka vielä odottaa pääsyä täällä olon piiriin, joka vasta pienenä potentiaalina kuiskii ”saanko jo tulla?”
Cixous kirjoittaa masturbaatiosta. Hän sanoo ”minäkin tulvin yli äyräideni, minunkin haluni ovat luoneet uusia haluja ja ruumiini tuntee ennenkuulumattomia sävelmiä; myös minä olen ollut purkautumaisillani valovirroiksi.” Cixous haastaa: kirjoittakaa ja julistakaa tätä ainutlaatuista valtakuntaa olemassa olevaksi.
Julistakaa tätä jokaisessa olevaa kaaosta, omaa ja erityistä, jokaisessa olevaa sekopäisyyttä ja sitä mitä on vain yksi, jokaisella omansa, jokaisella oma yksi erityisyytensä, jota saa vaalia.
On kutsuttava esiin toinen ruumis.
Se omin oma, joka on jo tässä, käsieni ja kenen tahansa saatavilla oleva. Se mikä on silti paossa. Etsiä paossa olevaa ruumista.
On rakastettava se esiin. On Cixousta soveltaen ehdotettava, että on rakastettava uusi ruumis esiin, on vapautettava se, joka ohittaa edeltäjänsä, joka singahtaa tämän ohitse kauas yli tulevaan – sillä on oltava enemmän kuin sama vanha itsensä, sama vanha ruumiinsa. On ohitettava se sama vanha ruumiinsa, joka on ollut vain eri tavoin hallittu ja laskelmoitu, eri laskutoimituksin haltuun otettu sosiaalinen jakojäännös.
On siis lakattava kalkyloimasta ja hallitsemasta. Sillä:
”Kukaan ei vielä tähän mennessä ole määritellyt, mihin ruumis pystyy.” – Spinoza
0 kommenttia