(tämä teksti on lyhennelmä esipuheesta Taiteellinen ajattelu – työapajaan)
Joskus kauan kauan sitten,
eräs dominikaanimunkki Giordano Bruno otti ja riisui pois pappispukunsa.
Hän ryhtyi filosofiksi jakaakseen tietonsa Euroopan kanssa.
Hän sanoi,
että Kopernikus oli oikeassa
ja että maa tosiaan kiertää aurinkoa eikä päinvastoin.
Ja kas kas,
tapahtuikin ikävästi,
tapahtuikin niin,
että rovio rakennettiin ja tuli siihen sytytettin:
Giordiano Bruno poltettiin elävältä Kukkien torilla Rooman keskustassa vuonna 1600.
Edelleen vuonna 1942 kardinaali Mercati väitti,
että kirkko teki oikein, koska Bruno ansaitsi tulla surmatuksi.
Sillä Bruno ajatteli vielä Kopernikustakin pidemmälle:
meidän aurinkomme on vain läheinen tähti
ja miljoonilla tähdillä on planeettoja ympärillään juuri niin kuin meidän tähdellämme.
Hän väitti, että tämä tähtien universumi on rajaton.
Bruno oli Kopernikusta hurjempi, sillä tämä asetti ”vain” yhden Auringon keskustaksi (vaikka sekin oli jo aika radikaalia). Brunolle keskuksia oli useita.
Kun Giordiano Bruno tuomittiin,
hän lausui hänet poltettavaksi tuominneille:
”Ehkäpä teidän pelkonne antaessanne tuomiota on suurempi kuin minun sitä ottaessani vastaan.”
Mutta Bruno ei pelännyt.
Hän puhui maailman rajattomuudesta.
Ja se oli suuri maailmankuvan muutos,
liian suuri,
sellainen,
jota aikalaiset eivät yksinkertaisesti kyenneet ottamaan vastaan.
Ja niin liekehtivä rovio Brunon nieli.
Ja me tarvitsisimme häntä nyt.
Tätä rohkeaa dominikaanimunkkia.
Mutta häntä odotellessa,
voimme aina aloittaa itsestämme,
voimme aloittaa oman transformaation,
ei mitään sekunnissa tehtävää jättimuutosta,
vaan hitaan toisin olemisen,
toisin oppimisen,
evolutiivisen prosessin,
jonka kantomatka on yli sukupolvien.
Me elämme maailmantilannetta,
jossa ilmastonmuutos uhkaa,
meitä uhkaa globaalin etelän ja globaalin pohjoisen alati jatkuvat koloniaaliset käytänteet,
meitä uhkaa eliölajien järjettömän nopea katoaminen.
Mekö muka pölyttäisimme kaikki kukat?
I your dreams, human!
Olemme rajalla,
jossa oikeasti pitää tapahtua jotain.
Se maailmankuva, joka nyt tarvitsisi vallankumouksen, siitä sivuun astumisen, tämä maailmankuva on rakentunut hitaasti, aina 1600-luvulta lähtien. Silloin synnytettiin periaatteeltaan tekninen suhde maailmaan, joka oli aivan toisenlainen maailmasuhde verrattuna olleeseen. Silloin paalutettiin käsitys ihmisestä maailman herrana, jolle luonto on vain valtava säiliö, energialähde, siitä tulee jokin hallittavissa ja omistettavissa oleva objektien kasauma.
Olemme totisesti astuneet antroposeenin aikaan.
Ekofilosofi Leena Vilkka ehdottaa lähtökohtaa
uudelle Kopernikaaniselle käänteelle:
”… ehkä ihminen ei olekaan maailman napa, vaan ympärillämme on asioita yhtä laajasti kuin on tuo avaruus tähtineen.”
Haastattelin häntä,
siis Leena Vilkkaa (heh),
kauan sitten.
Hän jatkoi ajatustaan sanomalla,
että ”ehkä ihminen onkin vain elatusastia miljoonille ja taas miljoonille bakteereille ja eliölajeille.”
Leena Vilkan ehdotus ei pidä sisällään vain kriittistä katsetta ihmiskeskeistä maailmankuvaa kohtaan,
vaan se myös palauttaa ihmisen takaisin maailmaan,
takaisin tänne missä elämme,
tänne missä sormeni kirjoittavat tätä tekstiä,
tänne missä kuulen, näen, haparoin, etsin, tunnen, koen, aistin,
tänne missä eri ehdoin ja keinoin ilmaannun teille
ja te ilmaannutte minulle,
ihan tänne iholleni.
Tähän.
Lähelleni.
Minä pidän siitä,
että olette lähelläni.
Eikä tätä läheisyyttä mitata etäisyyden termein!
Mutta tätä läheisyyttä varten
me tarvitsemme uutta tietoa,
paluuta kehoon,
paluuta aisteihin.
Etsiä paossa olevaa kehoa.
0 kommenttia