Yritän edelleen hahmottaa katoamisen kokemusta.
Tai sitä miltä trauma ja siihen liittyvä ADHD tuntuu, miten se minulle ilmenee.
Miten ilmenee pelon taakse katoaminen.
Miten ilmenee tarkkaavaisuus ja sen poissaolo,
tarkkavaisuus,
joka ei suuntaudu,
joka saattaa puuttua kokonaan.
Jos ei olekaan kehittynyt kykyä hahmottaa tilanteita,
hetkiä siten,
että jokin kiinnittäisi huomion,
että olisi se mihin tarkkavaisuus voisi kohdentua.
Aivot tarvitsevat huomiokykynsä.
Tai se kehittää sen sitten omin avuin,
toisin keinoin,
joilla tarkoitus olisi.
Tämän ajattelu johdattaa minut, toivottavasti, jossain vaiheessa, havaitsemaan sitä, miten kanssaoleminen tapahtuu. Mitä voisi tarkoittaa Jean-Luc Nancyn ajattelema ”kanssaoleminen”, jonka mekaniikasta emme koskaan voi irtautua – olemme toistemme ennakkoehto.
Niklas Luhmann sanoo, että kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa – jokainen viestii osaltaan itseään, oman sisäisen, alati muuntuvan ja kehittyvän, operaatiojärjestelmänsä rajoja (autonomia) ja ne rajat ilmaantuvat suhteissa toisiin, niissä vuorovaikutuksen tilanteissa. ilmaannumme väleihimme, eikä ole tämän vuorovaikutuksen ulkopuolta, ei mitään itsessään pysyvää ja itseensä viittaavaa tahoa, joka jokaisessa sitten samana ja kiinteänä pysyisi. Tai on, se raaka oleminen, liha, jonka kautta elämän elämme, mutta johon ei suoraan ole pääsyä. Koska ”pääsy” edellyttää jo muotoa, ilmaisua, rajausta.
Kun pohdin ääneen tätä asiaa, ihmiset saattavat hämmentyä. Ihmisten on vaikea hyväksyä ajatusta, että entä jos mitään ei ilmaannu ajatuksiin – muuta kuin esim. pakottamalla, itsevihalla ja -kurituksella.
Story-of-my-life.
”Kuuntele vain omaa itseäsi”, neuvotaan. Tai ikisuosikkini on ”ota itseäsi niskasta kiinni”-ohjeistus! Sitten kysytään, että olenko masentunut? Masentunut ei kuulemma saa sanaa suustaan, ei ole masentuneella ajatuksia tai tunteita. Höpöhöpö. Masentuneella voi olla tunne, voi olla ajatus, yksi ajatus, jota parhaiten kuvaa sanaa ”musta.” Tämä ”musta” ei ole itsessään asia, joka jollain tavalla nousisi esiin sellaisella tavalla, joka vähitellen sitten muotoutuisi sanaksi. Mustaa vasten, sen pinnalle, ei välttämättä ilmesty mitään ilmaistavaa, mutta se, joka vielä havaitsee, se osa masentuneessa, se kirjaa tämän ”mustan” siitäkin huolimatta, ettei muodostu sanaa, ei muotoa, jonka erottaisi. On se ”musta”, joka on sen hetkinen Kaikki. Kaikki se musta, joka tunkeutuu jokaiseen soluun, jokaiseen aukkoon, jokaiseen kohtaan, jokaiseen poimuun, jokaiseen kohtaan, joka jollakin tavalla määrittyy itseksi ja omaksi alueekseen. Tosin musta voi vyöryä yli, se voi kadottaa rajat, mutta yhtä kaikki: sillä ei välttämättä ole muotoa, mutta se on silti olemassa. Se musta on tulevaisuushorisontin tuhoava, jatkuvuuden tunteen katkaiseva tuska, joka tappaa. Mutta olenko masentunut? Vastaus siihen on, että en ole. Oletko varma? Olen. Mitään ei vaan ilmaannu. Ei saavu muita sanoja kuin nämä sanat, jotka sanovat, ettei sanoja ole. Jos olisin masentunut, ilmaantuisi tuo ”musta.” Masentuneen musta ei ole tyhjä, se ei ole ei-mitään.
Miltä se tuntuu, kun mitään ei ilmaannu?
Miltä tuntuu todistaa itseään, kun ei ole muuta todistettavaa, kuin passiivisena huokaileva ruumis?
Jos sanon, että olen ollut aina niin kuin minun oletetaan olevan, miten oletan minut haluttavan, niin enkö juuri silloin ole toiminut niin kuin ihminen toimii: sinä synnytät minut, minä olen toinen minussa? Olen siis toisen tuottama, olen siis teidän kanssanne ja teidän kauttanne minä olen – kuten te olette minun kauttani/kanssani.
Silti minä kehkeydyn jollakin tavalla. Minuun painautuvat jäljet, jotka muistuttavat minua myös seuraavana aamuna, että missä olen, milloin olen, miten olen, minuun kehittyy jokin operaatiojärjestelmä, jonka jossain vaiheessa alan uskoa olevan itsekäsitykseni, minun autonomiani, minun sisäinen itsesäätelyjärjestemäni. Tämä sisäinen järjestysperiaate syntyy vähitellen, toistojen ja toistojen kautta, tottumus rakentuu ja alan saada informaatiota maailmasta. En voi olla ilman rakennetta, koska rakenne on havaitsemisen ehto.
Jos siis sanon, että minulla ei ole sanoja, että ei ole aavistuksia, jotka ilmaantuisivat kokemukseni pinnalle, josta niitä sitten osaisin tunnistaa ja joista sitten osaisin toistaa. Ne olisivat ne, joiden mukaisesti osaisin havaita sen minkä kuulen, osaisin havaita sen minkä näen, koen ja joiden kautta se millaiseksi hahmotun, se tulisi eteen, se tulisi kohinan pinnalta piirtyväksi muodostelmaksi. Mutta entä jos minulta puuttuu tämä kyky muotoutua, kyky havaita, joka sitten juurruttaisi Asiat sanoiksi, figuureiksi ja krampeiksi?
Sinä voit olla minulle toinen, se toinen, joka edistää minun sinua kohti tulemista, jonkinlaisena esilletulemisessa, itse itselleni rajautumisessa. Mutta tämä toisen paine, toisen paino, joka pakottaa minua esiin, ei ole minua, vaan toisen paino minussa – toisen halu minussa. Olen, koska haluat. Alan haluta haluasi, mutta en vastaa lainkaan siihen sinun haluusi haluta minun haluani.
Ihminen vailla ominaisuuksia on kauhistuttava, sillä sellainen ihminen voi olla kuka tahansa, mitä vain ja milloin vain. Ihminen vailla ominaisuuksia rajautuu muiden toimesta.
Mutta mitä muuta voi ihmiseltä odottaa, joka pelkää? Pelkäävässä ihmisessä pelko asettuu etualalle.
Etualalle asettuu ylivirittynyt keho, joka ei saa tietoa muusta. Etualalla on hermostunut keho, joka reagoi ja kun tämä keho aikansa reagoi, se manerisoituu ja pian pelkäävä ihminen luulee olevansa tuo pelkonsa. Ja se on se minkä tiedon myös muut hänestä saavat. Ja mikä traagisinta: pelkäävä keho on se, mitä syvälle paennut tietoisuus todistaa, se kesken itsensä muotoumistaan taakse ja suojaan paennut tietoisuus aistii vain sen etäisyyden, josta käsin se itseään todistaa, eikä se kykene tulemaan eteen, muiden yhteyteen. Ja se ei vuorovaikutu, ei kehity. Sellaiseksi se jää, se unohtuu sinne omaan aikakäsitykseensä, omaan kauhuunsa. Kauhu ei ole nimi sille muotoutumattomalle, vaan se on nimi suhteelle, jonka se osaa luoda muuhun ja muihin.
Itsensä taka-alalle jäänyt ihminen kieltäytyy vuorovaikutuksesta, se kieltäytyy siitä itsensä rakentumisesta, joka voisi saapua niihin väleihin, joissa itse kukin jo elää itseään todeksi, väleissä, joissa toiset edellyttävät toisensa, joissa toiset rakentavat toisensa – minä rakennan teidät ja te minut. Se on se kanssaolemisen ydin, jossa olemme toistemme ennakkoehto.
Minä haluaisin olla Toinen.
Toinen itselleni.
Toinen toiselle.
Toinen toisille.
Toisille teille.
0 kommenttia