Miten selvitä maailmasta, joka ei tunnista rajojasi? Ymmärrän hyvin sen, että muiden on niitä vaikea tunnistaa, jos en osaa niitä itse tuoda esille. Minulla on rajani, mutta vain minä itse ne tiedän – ja onko niitä edes? Ja koska en osaa sanoittaa/ilmituoda rajojani, minä jään yksin. Jään yksin, koska jokainen sosiaalinen tilanne on potentiaalisesti sellainen, jossa en tunnista enää itseäni, vaan astun itseni sivuun ja toimin autopilotilla. En huomaa sitä rajaa, jossa tämä muutos tapahtuu. Jälkikäteen muistan vain, että äänet kuulostavat kuin ne tulisivat seinän takaa, vaikka faktisesti olen jakamassa sitä tilannetta. Jälkikäteen muistan sen, että puhuin asioita, jotka eivät olleet ihan ajatuksiani, ne ovat lähellä ajatuksiani, mutta eivät ihan. Ne ovat sanoja, jotka ovat minun, mutta ne eivät synny ajattelusta ko. tilanteessa, vaan toistan muistissani olevia sanoja, joita ehkä kyseisessä tilanteessa on mahdollista käyttää. Usein olen keksinyt syitä poistua tilanteesta, koska kuuntelen itseäni sanomassa sanoja, joita en enää tunnista omikseni. Tilanteessa käytettävä kieli tarttuu minuun ja alan puhua niitä sanoja. Aina en edes muista mitä olin edellisenä päivänä sanonut. Muistan vain sen, että olin kokonaan kadonnut sanoihin.
Erityisen selkeästi tämä rajojen puuttuminen tulee esiin tilanteissa, joissa mahdollisesti ilmenee jotain mikä liittyy seksiin, seksuaaliseen haluun ja erityisesti, jos itse olen halun kohteena.
Olen tullut raiskatuksi kahdesti.
Ihan siksi, että olen paennut ylös. Todistan vain, miten se ”asia” mille en lupaa antanut, tapahtuu. Kuulin vain miten toinen käski ja miten toinen taas eteni vähittäin vihjailemalla. Enkä päässyt enää pakoon. Ja pysyin ylhäällä. Annan asioiden tapahtua.
Toinen tilanne päättyi sanoihin ”siis tuliksä jo, voi vittu?” ja toinen ”no oliko se nyt niin kamalaa?”
En sanonut mitään.
Minä en ole koskaan ollut paikalla, kun harrastan seksiä. Minä olen aina toisaalla, yleensä itseni ulkopuolella todistamassa tapahtumaa. Tällöin ikään kuin jätän ruumiini paikalle, mutta itse katoan suojaan. Joskus olen juossut tilanteesta pois, olen pukenut vaatteeni ja paennut junaan. Silloin kun olen konkreettisesti paennut, silloin tuo itseni yläpuolelle meneminen on estynyt. Yleensä se estyy siksi, että olen luottanut tilanteen olevan turvallinen. Mutta sitten se kauhu iskee – koska se olenkin minä, joka on tilanteessa! Olenkin paikalla ja tarkastelen itseäni tilanteessa toimivana henkilönä. Olen läsnä ja siksi on paettava. Joten en silloinkaan ole paikalla, koska konkreettisesti katoan vuoteelta ja siitä asunnosta, jossa seksiä piti harrastaa.
Sanoin kerran ”EI.”
Olen kerran laittanut rajani. Ja sitä ei kunnioitettu. Yhden ainoan kerran olen uskaltanut sanoa ”EI.” Ja se ei aiheuttanut muuta kuin käsien jalkoväliini laittamisen ja kiimaista kuiskaamista korvaani. Olin paniikissa ja itseni vieressä, mutta päätin etten anna periksi. Seuraavana aamuna häpesin. Mietin, että miksi edes sanoa ”EI”, jos se ei kerta toimi ja eikä se muuta toisen toimintaa itseä kohtaan? Entä jos olinkin itse väärässä? Sillä vaikka sanoin ”EI”, niin silti pysyin tilaisuudessa eli ehkä omalla käytöksellä kuitenkin sanoin sittenkin ”KYLLÄ”? Ja kuten eräs henkilö minulle sanoi – ”eihän miestä voi seksuaalisesti häiritä!”
Olen siis kerran sanonut ”EI” ja menestys ei ollut kovin hyvä.
Minulle sanotaan, että taidealalla on ihan normaalia halata ja koskettaa. Sanotaan, että se on aina ollut tapana ja taiteilijat ovat avoimia. Mikä seinä onkaan vastassa, kun haluaisin sanoa, että toisen käden koskettaminen ei ole ok. Ettei se oikeasti ole ok, että mies ottaa harjoitustilanteessa ohikulkevan naisen syliinsä ja vähän leikkisästi kutittelee. Eikä se ole ok naisen istua miehen syliin, varsinkaan sen jälkeen, kun mies sen on kieltänyt. Kenelle se siis on ”normaalia”? Se on sitä heille, jotka osaavat toimia siinä ympäristössä ja jotka käyttävät hyväkseen sitä toimintakulttuuria, jossa voidaan sivuuttaa luvan kysyminen – miksi kysyä lupaa, koska kaikki olettavat asian olevan tietyllä tavalla? Ja jos et halua olla osa tuota mekaniikkaa, olet hankala ja vaikea.
Olen miettinyt tätä nyt pari päivää. Olin jälleen tilanteessa, jossa minulle sanottiin, että läheiset tuttavallisuuden eleet ovat alamme normaaleja tapoja, täysin normaaleja ja kaikkien hyväksymiä (”koska taiteilijat nyt vaan ovat avoimia ympärillään olevia kohtaan!”). Miten havainnollistaa jonkin eleen tai teon olevan häirintää? Miten itse kukin voisi häirinnän edes tunnistaa häirinnäksi?
Häirinnän tutkinnassa korostuvat nähdyt havainnot. Häirinnäksi havaitaan selkeät teot, joista sitten voidaan päätellä jonkin asian tapahtuneen. Julkisia tiloja koristavat kamerat, joiden ajatellaan estävän myös naisiin kohdistuvan väkivallan (jota seksuaalinen häirintäkin siis on). Mutta kamerat ovat oikeastaan tarkoitettu miehiä varten, sillä ne tarkkailevat vain sellaista väkivaltaa, joka on miehille tyypillistä – lyöntejä, potkuja ja aseiden käyttöä. Tämä oletus ohjaa myös häirinnän havaitsemisessa ja siksi iso osa häirinnästä jää kokonaan tutkan tavoittamattomiin.
Miten sitten erottaa lähelletuleminen huonoksi flirtiksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi? Mitkä ovat ne kriteerit, joilla voisin erottaa nämä toisistaan? Yksi on tietenkin tuo, minkä kerran olen osannut – sanoa ”EI”. Silloinkin on täysin mahdollista, että olen ymmärtänyt tilanteen väärin. Mutta sen jälkeen, kun olen sanonut ”EI”, vaikka ”EI” perustuisi väärintulkittuun tilanteeseen, niin silti sen jälkeen tapahtuva lähelletulo on seksuaalista häirintää. ”EI”:n sanomisen jälkeen tilanne muuttuu ja se on sitten tilanteeseen osallistuneiden lahjakkuutta ratkaista se tilanne, tavalla tai toisella, mutta toisiaan kunnioittaen.
Miten siis selvitä maailmasta, jossa ei rajojani tunnisteta? Onko oikeasti niin, että rajojen vetäminen on yksiselitteisesti itseni vastuulla?
Se on sekä että.
Tarvitsen kyvyn sanoa ”EI”, mutta tarvitsen myös muut, jotka tunnistavat sanan ”EI”. En voi koskaan sanoa ”EI” yksin, vaan se sanotaan toiselle/toisille/toisten kanssa. ”EI”:n sanominen on haastavaa, koska silloin tulee ilmaistuksi oma raja ja sen kautta oma itse myös paljastuu kyseisenä hetkenä. Sana ”EI” piirtää esiin kulloisenkin tilanteen sellaisuuden ja sitä ylläpitävät asiat. Sekä tietenkin siihen osallistuvat ihmiset tulevat tietoiseksi toisistaan. Sana ”EI” pakottaa esiin nyt-hetken, se kutsuu hetkeen osallistujat esiin.
Ja jos taas sanaa ”EI” ei kunnioiteta, tekee samalla sen toisen näkymättömäksi. Kuin toinen ei siinä tilanteessa olisikaan. Tämä näkymättömyyden kokemus on kammottava – kuin kohdallani olisi tyhjä kohta. Sillä jos minä olisin tilanteessa, jos kerta kohdallani ei olisi tyhjää, niin ”EI” myöskin aiheuttaisi reaktion. Ja koska reaktiota ei tule, niin silloin olen näkymätön ja paikallani vain avautuva tyhjyys. Siihen tyhjyyteen on hyvä itsensä kadottaa.
Joten ”EI” on kaikkien tehtävä.
Ja myös ”KYLLÄ” on kaikkien tehtävä – samoista syistä.
0 kommenttia