Muutaman vuoden ajan olemme kuulleet miten poliittiset päättäjät eivät lainkaan arvosta teatteria, vaikka teatterilla on valtava merkitys yhteiskunnassamme. Tuoreimman julkilausuman mukaan teatterit ovat jo osa huoltovarmuutta ja hurjimmissa puheissa osa kansallista turvallisuutta! Ja sitten nostetaan esille esimerkkejä ulkomailta, joissa taidetta on rahoitettu hurjasti ja nämä nostot sitten jaetaan sosiaalisessa mediassa saatesanoilla ”jossain sentään arvostetaan taidetta”, ”jossain on vielä sentään sivistystä” ja sitten muistutetaan siitä miten teatteriin satsattu euro palautuu valtion kukkaroon kolminkertaisena!
Minä en olisi lainkaan huolissani siitä, että Suomen hallitus esittää leikkauksia VOS-rahoitukseen. En olisi lainkaan huolissani siitä miten kuntien ja valtioiden rahoittamat teatterit valittavat arvostuksen puutettaan. En ole huolissani siitä, että päättäjät eivät kuulemma käy tarpeeksi katsomassa esityksiä.
Minä olen huolissani merkitysohenemasta.
Minä olen huolissani siitä, että teatterit ovat osaltaan tuottamassa tätä merkitysohenemaa.
Merkitysohenemaa on sekä siinä miten ihmiset teatterin kokevat ja siinä miten teatterit merkityksellistävät oman toimintansa ts. mikä niiden suhde todellisuuteen on ja miten ne siihen haluavat osallistua.
Tämä merkitysohenema ei ole mikään uusia asia, vaan aikojen saatossa kehittynyt orientaatio, joka tällä hetkellä saa kärjistyneen ja näkyvimmän esilletulonsa Suomen hallituksen pääministerin lausumissa. Näissä lausumissa oleellisinta on puhe hyvinvointivaltiosta, jossa hyvinvointi pelkistyy taloudelliseksi hyvinvoinniksi ja ihmisen rooli pelkistyy työtekijäkuluttajaksi. Pääministeri jaksaa väittää, että hyvinvoinnin perusta on vahvassa taloudessa ja tämä vahva talous syntyy työstä ja työpaikoista. Tämä on erityisen irvokasta siksi, että olemme ihmiskuntana suurimpien haasteiden edessä ja siksi tarvitsisimme uudenlaista ajattelua ja keinoja, joilla taklata kompleksiset ongelmat. Me emme tarvitse niiden ehtojen kiihdyttämistä ja kärjistämistä, jotka meidät tähän tilanteeseen ovat tuoneet – ongelmia ei ratkaista niillä keinoilla, jotka ongelmat ovat aiheuttaneet. Kun pääministeri Juha Sipilä vuonna 2015 julisti johtavansa yritystä nimeltään Oy Suomi Ab, en voinut kuvitellakaan, että muutama vuosi myöhemmin samaa ideologiaa tarjoillaan vieläkin kärjistyneempänä ratkaisuna likimain kaikelle. On aivan kuin tähän kärjistämisen maksimointiin uskovat kävisivät nyt puolustautumaan niitä vastaan, jotka ovat etsiytyvät kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia, kohti niitä merkityksiä, jotka eivät sitoudu rajallisiin resursseihin ja joiden kehittymiselle ei näin ollen voi nähdä olevan lainkaan rajoja. Varsinkin nuorempi sukupolvi suuntautuu kokonaisvaltaisempaa elämistä kohti ja he vaativat ihan jopa työltä ja työnteolta merkityksiä ts. arvoa, jota ei voi euroistaa.
Ajatus Oy Suomi Ab:sta on perua ja suoraa seurausta uskomuksesta, että yksityiset markkinat hoitavat asiat hyvin ja tehokkaasti, joten julkisjohtamisenkin tulisi perustua samoihin oppeihin – luotiin New Public Management! Näin ollen julkisorganisaatiot ja niiden johtamisen käytänteet johdetaan näennäismarkkinoiden teoriasta, joka pohjautuu keskusjohtoiseen, tieteelliseen liikkeenjohtoon (taylorismi). Oleellista tässä kohdin on ymmärtää, että pakottamalla julkiset ja verovaroin rahoitetut organisaatiot keskelle näennäismarkkinoita, kiihdytettiin vain sitä prosessia, jossa kyseiset organisaatiot alkoivat yhä enenevissä määrin kadottaa suhdettaan siihen syyhyn, jonka vuoksi ne alun alkaen oli perustettu. Kun organisaatio kadottaa syynsä olla olemassa, se yleensä menee konkurssiin. Siis siinä tapauksessa, jos se toimii ihan oikeasti yksityisillä markkinoilla. Mutta kun merkityksensä kadottanut organisaatio toimiikin näennäismarkkinoilla, se ei menekään konkurssiin, vaan se alkaa ollakin olemassa ihan vain itselleen ja alkaa edistämään omaa ylläpitoaan – ja näin se merkitysoheneminen alkaa.
Ja VOS-teatterit toimivat tässä nimenomaisessa kontekstissa.
VOS-teatterit toimivat näillä samoilla näennäismarkkinoilla, jonka newpublicmanagement loi uskoen sen samalla kehittävän julkishallinnon tehokkuutta. Ja tehokkuudesta tulikin tavoite ja päämäärä! Ja tätä tehokkuutta todistaakseen organisaatiot tuottavat numeroita, joiden rooli on oikeastaan vain seremoniallinen: numeroita ja lukemia tuotetaan itsetarkoituksellisesti. Tämä seremoniallisuus tuottaa kyllä hallinnan ja varmuuden tunteen, mutta itse organisaation ja työn tarkoitus vähitellen unohtuu, merkityksen tuntu ohenee. Tutkimusten mukaan julkisjohtamisen oppeihin nojaamisen ongelmat paikantuvat toimintatapoihin, jotka erkaantuvat niistä merkityksistä, joita esim. hoivatyöhön on aikoinaan asetettu. Kun julkisjohtamisen vaatimat ajattelu- ja toimintamallit vievät kaiken tilan, syntyy tilanne, jossa työntekijä elää todeksi toimintakulttuurin ja merkityksellisyyden välille repeytyneen kuilun tuottamaa eettistä stressiä – ja tätä stressiä ei organisaatio osaa ottaa osaksi itseään, vaan asiat käsitellään yhteisön sijaan työterveydessä ja terapioissa. Työntekijä eristyy sekä työltä että muilta työntekijöiltä. Ja siksi myös palvelua tarvitseva ihminen huomaa tulevansa kohdatuksi kilpailutuksen kaventamin keinoin, ohuesti ja tehokkaasti.
Kun sekä yksityiset että julkishallinnon organisaatiot toimivat kapeasta ihmiskuvasta käsin, ei myöskään kehity sellaisia sosiaalisen toiminnan areenoita, joissa kokonaisvaltaista ihmisyyttä kutsuttaisiin esiin. Merkityksellisyys jää yksilön omalle harteille, omaksi yksin tehtäväksi mentaaliprosessiksi, josta jokainen on itse vastuussa. Ja tätä sitten tukevat kaikenlaiset self help-gurut ja heidän kehittelemänsä praktiikat omavoimaisuudesta ja oman tulevaisuuden kirjoittamisesta. Yksinkertaisesti sanottuna: ihmiset jäävät yksin ja vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa ohenee. Ja erityisesti vuorovaikutus sammuu ei-inhimilliseen, luontoon, siis siihen minkä varaan elämä lähtökohtaisesti tulee perustetuksi. Hannah Arendtin mukaan maailma rakentuu ihmisten väliin ja kun tämä ihmistenvälisyys katoaa, loppuu myös vuorovaikutus ja siksi myös sitoutuva kanssaoleminen alati hiipuu. Tämä ”hiipuminen” on sen prosessin osa, joka johtaa totalitarismiin, myös ns. hyvien ihmisten totalitarismiin, jossa ihmiset ovat vain funktioita. Erityisen tehokkaasti tämän hyvin kapean ihmiskuvan rakentumiselle ja ylläpitämiselle maaperää rakentaa omasta alkuperästään irtaantunut valtionhallinto, joka omissa rakenteissaan, siis byrokratioissaan tarkastelee ihmistä kohteena, hallintoalamaisena, jonka kohtaloa on mahdollista säädellä säännöspykälin ja ohjein. Tämä funktioksi typistäminen on se kehys, jonka mukaisena elämän pitää toteutua, se on ikään kuin tehtävä, joka ihmiselle annetaan ja näin ollen elämisympäristössä löydettävissä olevien tarjoumien (affordanssien) määrä vähenee vähenemistään – samoin vähenevät erilaiset keinot luoda oman näköistä elämää sekä sen käytänteitä ja samalla kapenevat myös ihmisen representaatiot!
Näitä tarjoumia ei ainakaan lisää numeroiden perään huutavat teatterit, jotka yrittävät haalia katsojia, siis asiakkaita, samasta paikasta, jossa heitä etsivät mm. suoratoistopalvelut, sosiaalinen media ja ravintolat. Tavoitellessaan kuluttaja-asiakkaita teatteri tuottaa ajatusta ihmisestä, joka tarkastelee maailmaa ja ympäristöään vain siitä käsin, että mitä maailmalla on hänelle annettavanaan. Tässä katsannossa todellisuus on kasa resursseja, joita sitten pitää käyttää asiakas-kuluttajana. Näin ajatellen on ihan loogista asemoida teatteriesitys yhdeksi elämysteollisuuden osaksi kera Netflixin ja Spotifyn ja mitä näin on. Tässä käyttöyhteydessä korostuu samalla hyvin kapea, tai ainakin alati kapeneva, ihmiskuva. Tätä kapenevaa ihmiskuvaa mm. Martha C. Nussbaum kutsuu demokratian pahimmaksi uhaksi. Hänen mukaansa ihminen typistyy pelkäksi kansantuotteen kasvattamisen välineeksi, eikä omaa kykyä esittää kritiikkiä munkkilatinaksi kehittynyttä talouspuhetta kohtaan. Samalla tämä vähittäin kehittyvä ihmiskuva vähentää paitsi myötätuntoa syrjäytyneitä ja tavanomaisesta poikkeavia kohtaan (moninaisuus), niin se heikentää kykyä ratkaista monimutkaisia maailmanlaajuisia ongelmia. Ja tämä kyky ratkaista maailmanlaajuisia (kompleksisia/pirullisia) ongelmia lienee maailmamme keskeisin kohtalonkysymys.
Teatterialalla on viimeaikoina kohistu siitä mitä tapahtui Tampereen Työväen Teatterissa – teatterin hallitus erotti teatterin johdosta Otso Kauton. Perusteina mm. katsojaluvut ja hallituksen ennakoimat tulot vuoden 2024 osalta. Perustelut ovat ihan sitä samaa, mitä maamme laitosteattereiden yhteydessä on kuultu jo vuosikymmenet. Ja samaa on myös se, että teatterin hallitus ei itse näe omassa toiminnassaan mitään ongelmaa. Teattereiden hallitukset eivät ymmärrä omaa rooliaan. Ne siirtävät itsensä toiminnan ulkokehälle pelkäksi toimintaa valvovaksi tahoksi kuvitellen itsensä irti teatterin arkitodellisuudesta, vaikka hallitus lähtemättömällä tavalla tuottaa organisaationsa toimintakulttuuria – ihan myös tällöin, kun se yrittää kastroida itseään.
Muistan yhden tarinan, jossa yrityksen korkeimmat johdon edustajat vakuuttivat, että johtoryhmän ja hallituksen päätöksillä ei ole mitään vaikutusta organisaation operatiiviseen toimintaan! Joten koska ongelmat ovat operatiivisia, niin ongelmia pitää etsiä sieltä.
Oletettavasti yrityksen mahdollinen menestys on sitten kyllä seurausta hyvistä ja viisaista päätöksistä!
Teatterit ja muutkin julkishallinnon organisaatiot luovat toimintakulttuuria, joka tuhoaa itsensä mahdollisuuden etsiytyä kohti merkityksellisyyttä. Mahdollisesti yksi mekanismi, jolla se tätä tekee, on ylläpitämällä olosuhdetta, joka tuottaa jatkuvan kaksoissidoksen[2]. Yrityskulttuuri rakentuu usein kaksoissidoksen varaan ts. yrityksen arvot ja strategiat kulkevat aivan eri reittejä, kuin se mitä työntekijät elävät todeksi arjessaan. Teattereissa ja monissa muissakin organisaatioissa tästä ihan vitsaillaan ts. jollain tasolla ongelma jopa havaitaan. Seurausta onkin vaikeampi havaita. Tämä kaksoissidos tuottaa jatkuvasti epäselvyyttä ja ristiriitaisuutta, mikä osaltaan sitten toimii tulppana sille, etteivät organisaatio saatikka työntekijät pääse koskaan täyteen kukoistukseensa. Kaksoiskäskyn ehkä tunnetuin ja legendaarisin muoto on:
”meille jokainen työntekijä on tärkeä, mutta yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa omistajilleen.”
Ja tätä saatanallista hokemaa voimistetaan ottamalla esiin lakikirja kuin voittopokaali joukkueen edessä ja huutamalla voittajan äänellä ”täällä osakeyhtiölaissa se jo sanotaan.” – ja hauskaahan on se, että osakeyhtiölaissa ko. pykälä ei edes mene tuolla tavalla…
Tämä kaksoissidoksen tuottama ongelma rakentaa ristiriitaa työntekijöiden keskuuteen ja se tulee esiin erilaisissa tilanteissa, joissa työntekijää voidaan esimerkiksi kehottaa olemaan luova ja innovatiivinen, mutta samalla noudattamaan tiukkoja sääntöjä ja ohjeita. Työntekijä saa siis ristiriitaisia tai vaikeasti yhdistettäviä ohjeita tai signaaleja ja siksi syntyy ahdistusta tuottava kaksoissidos, jossa hän ei voi voittaa eli ratkaista tilannetta ilman, että ohjeen jokin osa jää toteuttamatta – jos panostaisi luovuuteen, tuleekin rikkoneeksi olemassa olevia sääntöjä. Tampereen Työväen Teatterin hallituksen pj. jatkaa itsensä asemoimista syvemmälle kaksoissidokseen sanomalla, että
”Ohjelmisto on ollut taiteellisesti tasokasta, mutta se ei ole kiinnostanut riittävästi katsojia. Teatteri on väistämättä yleisölaji. Vajaat katsomot ovat teatterille myös työyhteisön hyvinvointitekijä, ei ainoastaan kassavajekysymys. Olen peräänkuuluttanut parempaa tasapainoa taiteellisesti kunnianhimoisten teosten ja suurta yleisöä kiinnostavien näytelmien välillä.”
Millään näillä datasta tuotetun tiedon kautta ei tavoiteta todellisuutta, jossa organisaatio toimii. Tai tavoitetaan, mutta tiedostamatta ja sivutuotteena: noin lausumalla hallituksen pj. tulee sanoneeksi, että työntekijöiden tekemisillä ei ole mitään väliä, tehkää mitä teette, kunhan katsojia ja kassavirtaa on tarpeeksi! Merkityksiä teatterin seinien sisällä todennäköisesti on, mutta kaikki ne ilmaantuvat organisaatiosta huolimatta – ne jäävät yksittäisten työntekijöiden omalle vastuulle ja tämä vain korostaa sitä rakenteellista ongelmaa, jonka kaksoissidos tuottaa. Mahdollisista merkityksistä ja arvoista keskustellaan kyllä, mutta ilman rakenteellista tukea. Arvot kirjataan kauniisti strategioihin ja sitten niitä korulauseita nostetaan esiin tilanteissa, kun todistellaan muille teatterin arvoista – siis sekä sisäisessä että ulkoisessa viestinnässä. Mutta kaikki tietävät silti, mihin loppujen lopuksi tullaan vetoamaan ja loppujen lopuksi tarkastellaan – syntyvä kaksoissidos pikemminkin estää organisaation kukoistuksen, kuin tukee ja ohjaa sitä!
Eräs tutkija kirjoitti Nokian tuhosta, että Nokia, siis organisaatio ja sen johdossa olevat ihmiset eivät osanneet nähdä todellisuutta enää kuin sen kehyksen kautta, jollaiseksi Nokia oli aikojen saatossa muodostunut. Tämä siitäkin huolimatta, että jälkikäteen on tajuttu Nokian omanneen valtavan määrän uudenlaista tietoa ja tutkimusta mm. sosiaalisesta mediasta ja niiden tarpeiden/merkitysten kehityssuunnista, jotka ohjaavat puhelimen käyttämistä. Mutta tätä tietoa ei saatu osaksi päätöksentekoa, koska johto ei osannut nähdä todellisuutta muuta kuin oletuskehysten läpi ts. syväuskomuksiksi juurtuneen tottumuksen kautta. Saman kirjoittajan mukaan se, että saisi johtajan ja organisaation havaitsemaan ne tottumukset, jotka heidän toimintaa ohjaavat, on vähän sama kuin yrittäisi saada kalaa tajuamaan, että vesi on märkää.
Tai vähän sama kuin yrittäisi saada teattereiden hallitukset ja johtajat havahtumaan niihin tottumuksiin, jotka paitsi luovat samanlaista esitysajattelua, niin tuottavat kontekstia, jossa teatteria tehdään.
Samoin kun teatteria tarkastellaan ohjelmisto- ja johtajakeskeisen mallin läpi, niin silloin tosiaan syntyy vahva usko siihen, että vaihtamalla ohjelmisto ja johtaja jokin asia oikeasti muuttuisi! Kunnes sama taas toistuu. Vaihtamalla ei parane, jos rakenteet/ennakkoehdot säilyvät samoina. Ohjelmisto- ja johtajakeskeisyys tuottaa myös opittua avuttomuutta, sillä erilaisiin tilanteisiin reagoiminen työntekijätasolla on heikkoa, koska heidän asiantuntijuuttaan ei saada täysmääräisenä käyttöön (=organisaation sisäinen aivovuoto – mitä tuhlausta!). Näin kehitetään merkityksiltään kapeaa, anorektista organisaatiota, joka on vähitellen optimoitu tietynkaltaiseen toimintaan. Jos jalkapallojoukkue alkaa toteuttaa VAIN sitä missä se on OLLUT hyvä ja sen toimintaa ohjaavat ne menetelmät, jotka menestyksen AIKOINAAN toivat, joutuu joukkue jossain vaiheessa kaivamaan pallon maalistaan todeten, että menestyksen ajat ovat ohi. Jalkapallon valmennuksen teorioissa puhutaan ”geneerisestä pakottamisesta” eli pelin kulkua, siis sitä miten peli kulloisenakin hetkenä, tilanteesta tilanteeseen virtaa ja muuttuu, siis se mitä oikeasti tapahtuu, sitä ei enää nähdä, vaan nähdään vain se oman rajauksen välittämä kuva ja sen pohjalta sitten reagoidaan vanhoin keinoin.
Tai sitten ei reagoida lainkaan.
VOS-teattereiden anorektisuus tuli kärjistyneesti esiin esiin koronan aikana – teatterit ja teatterin edunvalvojat riensivät kovaan ääneen huutamaan, että eivät voi tehdä mitään! Ei vaan voi! Yhtäkkiä esim. katsojat eivät merkinneetkään mitään, vaan jopa heidät oli helppo unohtaa. Joitain yrityksiä oli ratkaista esim. ilmastointiin liittyviä ongelmia, mutta niiden yritysten pohjalla oli kuitenkin ajatus siitä, että teatteriesityksen täytyy säilyä samanlaisena, samoin ehdoin esiin tulevana ilmiönä. Tämä syväoletus ei murtunut, siihen ei tullut edes säröä! Säröä ei tullut siitäkään huolimatta, että maailma ympärillä oli muuttunut rajusti. Teattereiden tuotantoehdot tuli pysyä samanlaisina, vakioituina ja muuttumattomina ja näistä oletuksista käsin oli sitten helppo sanoa, että ”ei voi tehdä mitään.”
Tuo oli aivan älytöntä, sillä 1. osaamista/asiantuntijuutta olisi vaikka mihin ja koska 2. teatteria ei taidelajina sido mikään ennakkoehto.
Hyvin herättävä väite oli aikoinaan, kun kuulin kunnallisen päättäjän sanovan lauseen ”eihän siitä mitään tulisi, jos teatteri voisi olla mitä tahansa.” Johtamisasiantuntija Pauli Juuti toivoo, että ”opittaisiin oppivaksi organisaatioksi eikä opittaisi funktionaaliseen typeryyteen/opittuun avuttomuuteen.” Jos oikein ymmärrän, niin opittu avuttomuus muotoutuu vähitellen mm. johtajakeskeisestä toimintakulttuurista, joka pohjautuu ihmiskuvaan, jossa ihminen on lähtökohtaisesti laiska ja epäluotettava komponentti muuten niin toimivassa prosessikaaviossa. Oppiva organisaatio voisi olla lähtökohta, joka Juutin mukaan kutsuisi luokseen erilaisia ajatuksia ts. hyvin koulutettuja nuoria, joille työ on muutakin kuin tilipussi. Engeström kirjoittaa oppivasta organisaatiosta, että ”organisaatio ei ainoastaan erittele ja arvioi uudelleen toimintansa pohjana olevia arvoja ja normeja – se myös rakentaa itselleen uuden toimintamallin ja ottaa sen käyttöön. Organisaatio kirjaimellisesti oppii jotakin, mitä ei vielä ole.” VOS-rahoitteisella teatterilla olisi tosiaan varaa etsiä ja kuulostella sitä millaisena teatteri voisi ilmetä juuri siinä omassa erityisessä kontekstissaan. Mutta nykyisessä toimintakulttuurissa se ei ole mahdollista, vaan se edellyttäisi hidasta muutosta siinä miten teatteria ajatellaan ja mikä on teatterin tarkoitus – miten se on maailmassa ja millaiseen yhteyteen se itseään asettaa.
Ennen kuin merkitysohenema saavuttaa sen rajan, jonka jälkeen voidaankin puhua jo merkityskadosta, niin on mahdollista kysyä, että panostavatko teatterit ihan oikeasti asioihin, joilla olisi merkitystä ja arvoa, jota voisi kasvattaa loputtomiin – siis rajallisiin resursseihin panostamisen sijaan? Monissa yhteyksissä painotetaan, että merkityksellinen elämä edellyttää sen, että ihmisen on mahdollista nähdä itsensä osana jotain suurempaa. Arto O. Salosen mukaan tämä voisi vaatia sitä, että ihmiset muuttaisivat ja kehittäisivät elämänkäytänteitään pohtien, että ”mitä minä voisin tuoda maailmaan?” Osallisuus ei rakentuisikaan ainoastaan siitä mitä maailmalla on tarjottavaa juuri minulle, siis miten kulutan ja käytän olemassa olevia resursseja vaan myös siitä, että miten olen kytköksissä toisiin, siis myös ei-inhimilliseen, ja miten autan muita olemaan kytköksissä minuun. Ja erityisesti julkishallinnon osana olevien organisaatioiden tulisi voida kytkeytyä osaksi tätä ekosysteemiä eli osaltaan olla mahdollistamassa ja luomassa kokonaisvaltaista ja täyteläistä elämää. Kirjassaan Ratkaisevat yhteisöt Petri Vilen pohtii sitä mihin ihmisten kykyisyyttä käytetään:
”…korkeasti koulutettujen ohjelmistokehittäjien aivokapasiteetti ja pääomasijoittajien resurssit on kohdistettu palvelemaan hyvinvoivan kaupunkieliitin tarpeita. On jopa pilkallisesti todettu, että Piilaakso on keskittynyt ratkaisemaan asioita, joita äitimme ei enää tee puolestamme, kuten antamaan meille autokyytejä ja tuomaan meille ruokaa kotiin.”
Noin pieneen ajatteluunko toivomme maailman tyytyvän?
Kysympä vaan.
Moiccu.
[1] Vaikka kirjoitan ”VOS-teatteri”, niin silti ongelma ei rajaudu vain ja ainoastaan ko. kontekstiin. Ongelma on kulttuurissa ja rakenteissa, joissa VOS-organisaatiot ovat keskeisiä vallankäyttäjiä.
[2] Kaksoissidos on tilanne, jossa vaatimukset ovat niin ristiriitaisia, ettei ole mahdollista toimia oikein. (Jussi Onnismaa)
0 kommenttia