Eräässä kirjassa kuvattiin kehityskulku, jossa tuotteen ostamisen akti on pelkistynyt siihen, että tuotteen kyljessä on hinta ja sitten kuluttaja menee kassalle maksamaan kyseisen tuotteen. Tämä toimintamalli on meille kovin tuttu, eikä sen ajatella vaikuttavan meihin mitenkään. Mutta kyse onkin vain erään kehityskulun lopputulemasta, ei menetelmästä, joka olisi vain tippunut taivaalta. Ennen kuin hinnat laitettiin selkeästi esille ja ennen kuin hinnat vakiintuivat ilmoitusasioiksi, niin hinnoista – neuvoteltiin. Kaupankäynti ei ollut vain kaupankäyntiä, vaan se oli tilanteeseen sitoutuvaa neuvottelua. Tietenkin sitten huomattiin, että neuvottelu maksaa, koska se edellyttää sen myyjän läsnäolon. Ja näin ollen tämä toinen osapuoli piti poistaa tilanteesta vähentämästä sitä viivan alle jäävää summaa. Tämä tietenkin ohensi asiakkaan tuntua ostamaansa tuotteeseen, koska siitä puuttui kokonaan tilanne/situaatio. Kehittyi kuluttaja, – ei siis tietenkään vain tuon ostamistapahtuman muutoksen vuoksi – jolle annettiin vapaus tehdä omat päätökset ja osallisuuden tuntu syntyi enää pelkästään siitä valinnasta, joka tehtiin ainoastaan tuotteen hinnan mukaan. IKEA vei tämän ”osallisuuden” niin pitkälle, että se antaa asiakkaan ensin etsiä tuotteen loputtomien hyllyjen valikoimista ja sitten asiakas saa vielä koota valitsemansa tuotteen! IKEA vei erillistetyn ihmisen nextille levelille!

Jätämme teidät yksin, mutta merkityksellistämme sen vapaudella!

Samaa erillisyyttä tuottaa politiikka, jossa ihminen pelkistyy pelkäksi työntekijä-kuluttaja-kansalaiseksi. Politiikka tekee kaikkensa luodakseen edellytyksiä sille, että ihmiset saataisiin kytkettyä osaksi talouden toimeliaisuuden mekanismia. Ja tämä toimeliaisuuden mekanismi luo valintaympäristön, josta kuluttaja-kansalaisen tulee sitten tehdä sen sisältämien tarjoumien pohjalta omat valintansa. Erillistetty ihminen jatkaa tavaratalossa luotua illuusiota vapaasta subjektista, joka rationaalisteknologiseen uskoonsa perustuen sitten tekee vain järkeviä valintoja. Tai jos ei tee järkeviä valintoja, niin itsepä on valinnoistaan vastuussa! Olennaista on oma vastuu, oma valinta! Jatkuva oppiminenkin kytketään kyvykkyyteen tehdä töitä mahdollisimman pitkään ts. pysyä kyvykkäänä tehdä uusia valintoja pysyäkseen kunnollisena kansalaisena! Jatkuvaan oppimiseen ei kannustetakaan siksi, että se voisi tuottaa hyvää ja merkityksentäyteistä elämää – ja ehkä siinä sivussa, ohessa, myös sitä uudistuvaa työkykyä.

Samaan ohenemaan törmäävät ns. ”eettistä stressiä” työssään kokevat sairaanhoitajat, jotka ahdistuvat ja jotkut irtisanoutuvat työstään tajutessaan, että heidän työstään katosi merkitys. Mikään työ ei nimittäin itsessään ole merkityksellinen, jos konteksti, jossa työ tehdään, ei tosiasiallisesti sitä merkitystä mahdollista.

Myöskään taide ei ole tämän oheneman ulkopuolella, vaan osallistuu ongelman tuottamiseen ja sen ylläpitämiseen. Erityisesti suurinta julkista rahoitusta saava teatteri. Teatteri ei ole tämän ”valintaympäristön” ulkopuolella, vaan se suorastaan pakottaa itsensä sinne: kun taide asetetaan siihen samaan käyttöyhteyteen minkä tahansa kulutushyödykkeen kanssa, siitä myös tulee kulutusobjekti tässä jaetussa ja yhteisessä kulutusympäristössä. Kun taiteen merkityksellisyys euromääräistyy, kun sen arvo on siinä, että miten se tuottaa ja lisää taloudellista toimeliaisuutta, on sen itseisarvo ohentunut. Ei pelkästään itseisarvo ole ohentunut, vaan taiteen funktio on sameutunut ja kadonnut osaksi muita kapeutuneita yhteiskunnallisia funktioita. Saman maailmankuvan ohjaamana taidetta myös kytketään osaksi luovuuskapitalismia ja silloin se on osaltaan tukemassa globaalia eriarvoisuutta – ja toimii vain hetkellisenä hidasteena ennen kuin ekologinen kriisi lopullisesti räjähtää käsiimme.

Teatterin edunvalvojat ja taiteilijat heidän perässään valitsevat näkökulmakseen, että ”teatteri tuottaa erityisen paljon taloudellista toimeliaisuutta.” Mutta he eivät ota huomioon sitä, että taloudellista toimeliaisuutta tuottavat paljon paremmin mm. heikoiksi suunnitellut tuotteet, roskaruoka, sodat ja vaikka katastrofit! Taloudellinen toimeliaisuus kun ei katso mikä sen toimeliaisuuden tuottaa – kunhan toimeliaisuutta vain ilmenee! Kyse ei ole lainkaan siitä, että teatteria tai ylipäätään taidetta ei arvostettaisi. Kyse on pikemminkin siitä, että MITÄÄN ei arvosteta. Tietenkin kuluttajana arvostetaan paljonkin kaikkea ja kaikenlaista, siis sitä, että kotiin hankitussa uudessa televisiossa on parempi resoluutio tai että kännykän akku kestää nyt 10% kauemmin, kuin viimevuotisen kännykän akku puhumattakaan siitä, että miten nopeasti pikaruokaketjun ruoka saadaan kuljetettua kotiin!

Merkitystuntoisuus hiipuu.

Mutta ei se ole ihme, kun aina vaan uusia sukupolvia syntyy elämistodellisuuteen, elämisen praksikseen, jossa suhteemme itseemme, toisiimme ja luontoon on välineellinen, hyötykeskeinen ja konsumeristinen.

Jo Heidegger aikoinaan ennusti, että hyväksyessämme tieteen innovaatiot, laskevan ajattelun tuotokset inhimillisen ajattelun huipputuotteina, niin silloin tämä valtava teknisten laitteiden ja ajattelumallien joukko vaatii meitä sopeutumaan itseensä. Me emme enää havaitse maailmaa sinänsä, saatikka toisiamme, vaan koetamme asettua sen maailman mukaiseksi, jota tekniset laitteet ja teknisrationaaliset maailmankuvat ylläpitävät. Olemme ikään kuin lukittuja näiden synnytettyjen objektien maailmaan, joka on se kupla, jonka sisässä asumme. Leena Vilkka puhui tästä kuplasta, jonka puhkaiseminen olisi verrattavissa Kopernikaaniseen vallankumoukseen. Heidegger sanoo melko tylysti, että atomipommin räjähtäminen ei ole pahin kuviteltavissa oleva tulevaisuuden visio, vaan pahinta on ihmisen elämän säilyminen maan päällä ilman ihmisen ymmärrystä kehityksen suunnasta.

Jos taide ei huomaa omaa kytkeytyneisyyttään olemassa olevan kulttuuri-/valtahegemonian ylläpitämiseen, kriittisimmilläänkin se vain optimoi sitä ja täten se myös kadottaa myös kykynsä etsiytyä kokonaisvaltaisempien ja kestävien merkitysten perään.

Ihminen ei muutu, jos rakenteet eivät muutu.

Rakenteen evoluutio on myös ihmisen evoluutiota.

Ihminen on sosiokonstruktionistinen olento ja kaikki toivo ei ole mennyttä: pitää vain luoda uudenlaisia sosialisaation/intersubjektiivisia rakenteita, muotoilla uudenlaista halua – ja se ois sitten siinä!!!

”On pyrittävä löytämään elämän rikkautta, syvyyttä ja toivoa mahdollisuuksista, jotka avautuvat ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteen radikaalista uudelleenymmärtämisestä.” –Veli-Matti Värri

Please follow and like us:

0 kommenttia

Vastaa

Avatar placeholder

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *